Puhujat:
Essi, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Roosa, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Eeva, Pyhäselän urheilijat ry

[00:00:03] Roosa:
Tervetuloa kuuntelemaan Näin meillä maalla-podcastia. Tämän podcastin tarkoitus on keskittyä Joensuun maaseudun elämään nostamalla esiin sen mielenkiintoisia tarinoita. Tervetuloa mukaan.

[00:00:18]
Roosa: Tänään studiossa meillä on minä Roosa

[00:00:21] Essi:
Ja minä Essi.

[00:00:23] Roosa:
Aiheena tässä jaksossa on Joensuun Hammaslahdessa sijaitseva Lemmenlava. Lemmenlava täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Näiden monien vuosien varrella on tapahtunut kaikenlaista. Tässä jaksossa päästään kuulemaan näitä Lemmenlavan tarinoita ja saadaanmyös selville keitä esiintyjiä siellä on ollut vuosien varrella.

[00:00:44] Essi:
Paikkahan ei ole meillekään kauhean tuttu, joten päätettiin lähteä etsimään henkilö, joka osaisi kertoa enemmän Lemmenlavan tarinasta. Sellainen sattui löytymään nimittäin monien vuosien ajan Lemmenlavalla järjestystä pyörittänyt Eeva Mustonen.

[00:01:01] Eeva:
Olen Eeva Mustonen, 74-vuotias eläkeläinen. Olen toiminut Pyhäselän urheilijat ry:n johtokunnassa hyvin kauan ja sitä tietä sitten hoitanut myös tätä Pyhäselän urheilijoiden kesälavaa, Lemmenlavaa.

[00:01:19] Eeva:
Sotien jälkeen 40-luvulla lapsia syntyi paljon ja sitten 60-luvulla nämä lapset alkoivat olla siinä iässä, että vastapuolinen sukupuoli alkoi kiinnostaa, samoin kuten aikuisia ihmisiä. Sodan aikana tanssit oli kiellettyjä ja sodan jälkeen haluttiin tanssia. Tanssilavoja syntyi pitkin Suomen maata aika paljon ja urheiluseurat perustettiin 40-luvulla. Ne rakensivat sitten 60-luvulla ja 50-luvun lopulla näitä tanssilavoja ja Lemmenlavakin sai alkunsa siitä, että ensin rakennettiin urheilukenttä ja siihen viereen Lemmenlava. Vuonna 1961 lava rakennettiin. Pankista saatiin laina ja rakennusliike antoi pitkän maksuajan niin saatiin ensimmäinen lava valmistumaan. Lavalla ei ollut vettä eikä viemäriä. Ensimmäinen Lemmenlava oli aika alkeellinen. Sähköthän sinne saatiin sitten, mutta ulkovalot roikkuivat pitkissä roikissa. WC oli siellä tontin perällä, oli naisten ja miesten puoli. Ensimmäiselle lavalle vuonna 1961 mahtui 500 henkilöä tanssimaan, mutta lavaa laajennettiin sitten 1966 ja sinne mahtui 1300 henkilöä. Vanhaa lavaa muistellaan kaihoisasti, siinä oli karuudessaan aito tunnelma. Lavan lattia notkui, kun siinä oli pehmyt suo alla. Lemmenlava rakennettiin Lemmenpolku -nimisen kadun varteen. Tämä Lemmenpolku on ollut jo iät ja ajat Hammaslahden taajamassa ja siitä se nimensä sai. Siitä oli kyllä nimikilpailu, rouva Parviainen ehdotti sitä Lemmenlavaa ja se on ollut Lemmenlava, Lemis, ja miten sitä aina lyhennellään.

[00:03:32] Roosa:
Näin kuultiin Lemmenlavan tarinan alkuajoista Eevan kertomana. Meillä Essin kanssa heräsi uteliaisuus kun kuultiin tästä Lemmenlavan tarinasta ja alettiin vähän tutkimaan tätä tanssilavakulttuurin perinnettä muutenkin Suomessa. Suomessa on tansseja järjestetty jo 1920-luvulta lähtien. Niihin aikoihin Suomi iloitsi uudesta itsenäisyydestä ja kansa kaipasi hupia niin lähdettiin tanssimaan.

[00:03:57] Essi:
Siihen aikaan syntyi myös suomalainen jazz ja iskelmä. 1930-luku oli Suomessa sellaista kulttuurin aikaa, kun paritanssi, äänielokuvat ja gramofonilevyt alkoivat yleistyä. Ja sen jälkeen alkoikin sota Suomessa.

[00:04:16] Roosa:
Kuten Eevakin haastattelussa mainitsi Suomessa vallitsi tanssikielto sota-aikaan. Kielto herätti paljon vastustusta myös kansassa, mutta se säilyi kuitenkin voimassa vuoteen 1948 asti, melkein kymmenen vuotta oli tanssit kiellettyjä.

[00:04:31] Essi:
Sodan aikana tanssien järjestämisestä saattoi saada jopa vankeusrangaistuksia. Ja tanssilavat ympäröitiin piikkilangalla. Tämä kuitenkin innosti ihmisiä järjestämään sellaisia salaisia nurkkatansseja.

[00:04:45] Roosa:
Vähän kapinahenkeä. Eeva tuossa haastattelussa kertoikin näistä sodan jälkeisistä ajoista, kun ihmiset kaipasi kovasti hupia ja ilonpitoa. Sitten rakennettiin lavoja ympäri Suomen, että ihmiset pääsi taas tanssimaan. Tansseja onkin järjestetty sitten monin paikoin ihan nykypäivään asti. Toki niiden suosio on vaihdellut vähän vuosien aikana, mutta edelleen perinne on kyllä vahvana Suomessa. Mites Essi, ootko sie ite käyny tanssilavoilla?

00:05:15] Essi:
No nyt on kyllä myönnettävä että en ole käynyt ite, mutta haluaisin kyllä päästä näkemään minkälainen tunnelma on tanssilavoilla on. On tullut telkkarista joskus katsottua niitä, niitähän näytettiin niitä Kesäillan valsseja tv:stä. Sen perusteella se tunnelma oli jotenkin niin erikoinen että haluaisi päästä kattomaan.

[00:05:42] Roosa:
Mulla on itellä ihan samat fiilikset. En ole itse käynyt tanssilavoilla koskaan mut ois kivaa päästä näkemään sitä tunnelmaa ja kattelee vähän menoa että minkälaista siellä on. En ole mikään kovin hyvä tanssija itse mutta toki siellä jos joku pyytää tanssimaan niin olisin valmis kyllä. Ja myös Lemmenlavalta on ollut kuvaa Kesäillan valssi-ohjelmassa ja siellä on Eevaa haastateltukin siihen ohjelmaan.

[00:06:09] Essi:
Itselläkään tanssitaidot ei ole hallussa että voisi mennä tanssikursseille harjoittelemaan ennen kuin uskaltaisi omia taitoja lähteä tanssilavoille näyttämään.

[00:06:23] Roosa:
No eiköhän siellä ole monentasoista tanssijaa noilla tanssilavoilla. Matalan kynnyksen menoa varmasti.

[00:06:33] Roosa:
Seuraavaksi siirrytään vähän muihin aiheisiin nimittäin talkoisiin. Maaseudulla monet kylän yhteisistä rakennuksista on rakennettu ja pidetään kunnossa talkoovoimin ja näin on tilanne myös Lemmenlavalla. Annetaan Eevan kertoa aiheesta hieman enemmän.

[00:06:48] Eeva:
Alkuvuosina oli hyvin paljon kävijöitä. Noin neljän-viiden vuoden aikana saatiin rakennuskustannukset pankille maksettua takaisin.Se vuosittain vähän vaihteli, vuosi 1973 oli ehkä vilkkain vuosi. Välillä on ollut hiljaisempaa, se on aaltoillut, noussut ja laskenut se kävijämäärä. Kuitenkin jokainen tilikausi siitä on jotakin seuralle jäänyt. Lemmenlava on ollut Pyhäselän urheilijoille hyvin tärkeä rahoituslähde. Lemmenlavan tulot vastasivat noin yhtä kolmasosaa seuran budjetista. Kanttiini oli alkuvuosina vuokrattu joillekin yrittäjille, Turtiaisen kioskille, kauppias Ensio Hirvoselle, ne maksoivat tietyn pennimäärän aina myytyä lippua kohden vuokraa. Vuodesta 1981 lähtien urheiluseura on hoitanut itse sekä kanttiinin että lipunmyynnin ja makkaramyynnin. Talkoilla on tehty kaikki työt 60 vuotta. Viikkosiivoukset, makkaran myynti, kantiini, lipunmyynti on tehty talkoilla. Joku jaosto saa siitä pikkusumman aina iltaa kohti. Sekin on seuralle varainhankintaa. Talkoilla tehdään kevätsiivoukset, sinne saa tulla muitakin kuin urheiluseuran väkeä. Keväällä joskus toukokuussa joku päivä mennään sinne, ilmoitetaan ja sinne tulee kylän väki. Saattaa olla 20–30 henkeä haravoimassa pihaa ja siivoamassa sisäpuolella ja tekemässä kaikenlaista pikku korjausta. Se on joka kevät ollut.

[00:08:43] Roosa:
Ootko itse osallistunut talkoisiin joskus?

[00:08:46] Essi:
Itse asiassa kyllä olen. Maaseudulla kasvaneena talkoot tuli aika tutuiksi. Esimerkiksi puutalkoot ja kaikennäköiset erilaiset siivoustalkoot on käyty läpi. Varmaan viisivuotiaana oon huitonu haravan varressa jossain menemään. En tiedä oliko miusta yhtään mihinkään apua mutta paikalla olin kuitenkin.

[00:09:08] Roosa:
Mie oon itse pikkukaupungin tyttöjä niin en oo maaseudulla päässyt talkoisiin mukaan, mutta meilläkin niin kuin lähipiirissä ja suvun kesken on jotain pihatalkoita ja muita. Toki meillä on yhteinen kesämökki, niin siellä on ollut puutalkoita, että enemmän oman lähipiirin sisällä mutta kuitenkin on mullakin muutamat talkoot käytynä. Talkoot on erittäin yleisiä Suomessa ja varsinkin maaseudulla niinkuin sanoit ne on monelle ihan perusmeininkiä keväällä ja kesällä. Ne on mukavaa semmoista yhteishengen nostatusta.

[00:09:46] Essi:
Kyllä. Kaupungissa talkoot näkyvät enemmänkin just tapahtumien järjestämisenä, kun taas maaseudulla talkoot liittyvät enemmänkin rakentamiseen ja paikkojen kunnossapitoon kuten siivoamiseen.

[00:09:59] Roosa:
Lemmenlavan talkoolaisille on myös ollut korvauksena yleensä tanssiliput ja työiltana myös makkara ja kahvi että saa sen perusruokapalkan mitä talkoissa monesti on tarjolla.

[00:10:11] Essi:
Itselläkin on tullut monet pillimehut ja pullat vedettyä talkoiden jälkeen jos on ollut saatavilla.

[00:10:18] Roosa:
Kyllä meilläkin on ainä isot padalliset ruokaa talkoiden päätteeksi tarjolla. Kaikki saa vielä vatsantäyteen ennen kotiinlähtöä.Talkoista ja yhteisöllisyydestä huomaa myös että Lemmenlaiva on tärkeä paikka niin Pyhäselän Urheilulle kuin Hammaslahdelle ylipäänsä. Se on monelle varmasti myös tärkeä kohtaamispaikka kesäiltoina, päästä vähän tuttujen kanssa sinne viettämään aikaa Lemmenlavalle ja kuuntelemaan livemusiikkia.

[00:10:47] Roosa:
Lemmenlavalla on tanssittu jo 60 vuotta ja näiden vuosien aikana on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Milloin romahtanut katto ja milloin on ajettu suoraan ovesta juhlapaikalle.

[00:10:59] Essi:
On kyllä pakko saada tietää lisää joten Eeva, ole hyvä.

[00:11:04] Eeva:
Palo tapahtui vuonna 1993 talvella huhtikuussa. Ja jo ihan samassa kuussa sitten johtokunta kokoontui ja päätettiin rakentaa uusi lava siihen samalle paikalle. Uuden lavan rakennusaineita saatiin paikallisilta metsänomistajilta. He mielellään lahjoittivat puita. Ne viettiin Tapio Parviaisen, Saha Tapion tehtaalle tuohon Kiihtelysvaaran tien varteen ja hän antoi tilalle valmista lautaa ja rakennus pääsi nopeasti alkamaan. Sinne iltaisin silloin 1993 kokoontui kaikki joutuvat ihmiset rakentamaan lavaa. Rakennus edistyi niinnopeasti että elokuulla 1993 päästiin avajaiset pitämään. Katri Helena tosiaan oli avajaisissa ja siellä oli väkeä parituhatta henkeä tanssimassa sinä iltana. On siellä lavalla sattunut niitä vahinkoja senkin jälkeen. 1995 kesä oli ainoa kesä milloin ei ole tansseja ollutja se johtui siitä kun Lemmenlavan katto romahti alas talvella. Se on pitkä tarina kun kesällä 1994 kylän rattijuopot oli varastaneet ison traktorin asfaltointityömaalta ja menivät urheilukentälle ja ottivat vähän vauhtia ja ajaa rysäyttivät Lemmenlavan ovesta sisään keittiön parvekkeen ovesta. Tuli aika paljon puuhommia sitten. Lemmenlavan baarin keskipilari oli yläpäästä pari metriä auki ja oli juhannusviikko menossa. Rakennusliike kävi viat korjaamassa ja päästiin jo juhannussunnuntaina tanssimaan, mutta seuraavana talvena katto romahti alas eli sinne kattotuoleihin oli jäänyt hiushalkeamia, kun yksi kattotuoli lähtee kaatumaan se kaataa ne kaikki.Se oli täydellinen tuho. Sitten keväällä kasattiin mitä puutavaraa siitä oli otettavissa, ne otettiin talteen ja annettiin rakennusliikkeelle työksi käyttää niin paljon entistä tavaraa kuin suinkin ja talkoilla tehtiin sitten hommat. Kesällä 1996 jo ihan täysin toiminta pyöri. Sen jälkeen se on aika rauhassa saanut olla, jotakin pikkupoikien tihutöitä siellä on aina ollut, mutta ei suurempia.

[00:13:57] Roosa:
On kyllä tosissaan aikamoisia vaiheita ollut Lemmenlavalla. Tää tulipalo josta Eeva tuossa kertoi oli tosiaan 1993 huhtikuussa. Palo sai alkunsa kun pikkupojat viskeli palavia spraypulloja sinne lavalle, jossa sattui olemaan urheilukentän vaahtomuovipatjat säilytyksessä. Palo jäi tietenkin niihin kytemään ennen kuin leimahti kunnolla liekkeihin. Silloin talvella lavalle ei tietenkään ollut aurattu teitä koska siellä ei ole mitään toimintaa ja näin ollen palokuntakaan ei päässyt ajoissa paikalle. Palosta tuli aika suuret vauriot Lemmenlavalle.

[00:14:37] Essi:
Tosiaan päätös uuden lavan rakentamisesta tehtiin johtokunnassa varsin nopeasti. Eikä siinä kauaa mennyt kun saatiin jo tuo uusi lava rakennettua

[00:14:49] Roosa:
Mitenkäs sie Essi näitä vuosia kutsuit tuossa taannoin?

[00:14:54] Essi:
Itse taisin käyttää sellaista kuin "kolmen vuoden kriisi". Mielestäni se oli aika hyvä. En tiedä puhutaanko siinä kriisistä mutta kolmen vuoden tälläisestä kirouksesta ehkä enemmän.

[00:15:07] Roosa:
Kolmen vuoden kirous on ihan hyvä nimitys tälle tapahtumasarjalle. Kyllä on ollut aikamoisia koettelemuksia Lemmenlavalla.

[00:15:19] Essi:
Tuossa aikaisemmin puhuttiin talkoomeiningistä. Kyllä ainakin päästiin sitten talkoita kokemaan on monet kerrat muutamien pienien sattumuksien kautta.

[00:15:30] Roosa:
Onneksi on paljon innokkaita talkoolaisia ja Lemmenlava on saatu aina korjattua tanssikuntoon.

[00:15:37] Essi:
Kertoo paljon siitä kuinka paljon se Lemmenlava merkitsee niille kyläläisille. Joka kerta on rakennettu uudestaan.

[00:15:49] Essi:
Siirrytään seuraavaksi vähän positiivisempiin tapahtumiin. Niitä Lemmenlavalla riittää. Annetaan Eevan kertoa esimerkiksi ketä iskelmätaivaan tähtiä Lemmenlavalla on kuultu.

[00:16:03] Eeva:
Lemmenlavalla oli esimerkiksi Seura-lehden Aurinkotyttö-kilpailut. Vuonna 1975 oli ensimmäisen kerran ja 1992 viimeisen kerran, siinä välillä joka vuosi oli. Sinne saapui edellisen vuoden missejä ja mannekiineja ja sitten oli aina mukana solisti. Milloin oli Markku Aro, Caro milloin Tapio Selin. Siellä valittiin se Aurinkotyttö. Joskus jopa joku paikkakuntalainenkin sijoittui kolmen kärkeen, joskustuli voittaja jostain kauempaa.

[00:16:45] Eeva:
Nyt korona-aikana tuntuu että ihmiset kaipaavat kovasti näitä tansseja. Välillä näytti että tanssikulttuuri hiipuu, mutta on käynyt päinvastoin, se on ruvennut nousemaan tanssikurssien ansiosta. Hammaslahdessa on pidetty Joensuun tanssiviikkoja. Joku ilta niistä on ollut Hammaslahdessa. On ollut humppamarkkinaa ja kaikenlaista. Jos korona joskus hellittää niin nämä Joensuun tanssiviikot vielä jatkuvat täälläkin.

[00:17:22] Eeva:
Tietysti Eino Grön, Reijo Taipale, nämä on ollut ihan vakiokamaa. Kari Tapiokin oli varattu ainakin kolme kertaa, muttei hän koskaan tullut. Eniten lavalla on ollut Tulipunaruusut-yhtye. Sitten myöhemmin oli näitä tangokuninkaita. Teuvo Oinas on ollut hyvin suosittu. Kari Piironen, Janne Tulkki, ei kuningas mutta hän on kuitenkin ollut hyvin suosittu. Ihan nimiväkeä. Jari Sillanpää kun oli esiintymässä niin oli parituhatta henkeä lavalla. Melkein oli ahdasta.

[00:18:09] Essi:
On ollut kyllä kerta kaikkiaan tapahtumarikas lava.

[00:18:12] Roosa:
Saatiin myös selville että vanhalla lavalla oli rintamaveteraanien ampumakoppi. Silloin markka-aikaan muutamalla kolikolla pääsi yrittämään maalin ampumista. Tarina kertoo että myös Reijo Taipale on käynyt ampumassa.

[00:18:26] Essi:
Kaiken tämän lisäksi Lemmenlavalla on järjestetty tansseja myös kehitysvammaisille ja tanssien ohessa on ollut tanssikenkien myyntiä.

[00:18:34] Roosa:
Pitäähän sitä nyt hyvät kengät olla kun tanssimaan lähdetään.

[00:18:37] Essi:
Itse olin hieman yllättynyt siitä, kun Eeva tuossa haastattelussa sanoi lavatanssien suosion olevan nousussa jopa. Mutta toisaalta sen ymmärtää kun näitä tanssikursseja järjestetään nyt enemmän niin sit niitä taitoja halutaan päästä testaamaan ihan tanssilavoille saakka.

[00:18:55] Roosa:
Joo pitää päästä vähän julkisesti näyttämään mitä on opittu.

[00:19:02] Roosa:
Tämän jakson aikana ollaan Essin kanssa opittu paljon ja kuultu paljon tarinaa Lemmenlavasta, eli tanssilavasta joka sijaitsee Hammaslahdella Joensuun kupeessa. 

[00:19:13] Essi:
Mikä siulla on jäänyt päällimmäisenä mieleen tästä tarinasta mitä Eeva kerto tuossa.

[00:19:18] Roosa:
Kyllä se on se kolmen vuoden kirous mikä jäi päällimmäisenä mieleen. Kaikkea on tosissaan kommelluksia sattunut siellä lavalla kaiken muun juhlan ja ilonpidon lisäksi.

[00:19:31] Essi:
Vaikka on tullut näitä niin sanottuja vastoinkäymisiä, aina on rakennettu ja korjattu se mitä on niin sanotusti joku muu käynyt hajottamassa. Siellä on just se yhteisöllisyys mikä siinä jotenkin paistaa tuosta tarinasta, se oli tosi hienoa ja mukavaa kuulla.

[00:19:49] Roosa:
On kaiken kaikkiaan hieno tarina ja just se niin kuin Lemmenlava on selkeästi monelle tärkeä ja se halutaan säilyttää ja pitää hyvässä kunnossa vielä tuleville polville että päästään vielä tansseja jatkamaan seuraavat kuusikymmentä vuotta.

[00:20:09] Essi:
Niin kyllä sitä toivoo justiinsa. Tuon tarinan kun kuulee niin jotenkin tulee sellainen fiilis että haluaa että ne tanssit myös jatkuu tulevaisuudessa ja just se tanssikulttuuri nostaisi vielä isommin sitä päätään esiin että nykynuoretkin innostuisivat siitä. Saataisiin innostumaan ja saataisiin seuraavat kuusikymmentä vuotta vielä tanssia Lemmenlavalla niin se olisi jotenkin tosi hienoa nähdä ja olla kokemassa.

[00:20:41] Roosa:
Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa tämän Lemmenlavan osalta. Kiitos että olit seurassamme, tämä oli Näin meillä maalla-podcast. Tämä podcast on toteutettu yhteistyössä Joensuun kaupungin ja Karelia ammattikorkeakoulun kanssa. Toteutuksesta vastaavat Karelian mediaopiskelijat.

Puhujat:
Jere, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Lotta, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Olli-Pekka, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Juha-Koljonen, Eno-seuran puheenjohtaja

[00:00:03] alkusanat:
Tervetuloa kuuntelemaan Näin meillä maalla -podcastia. Tämän podcastin tarkoitus on keskittyä Joensuun maaseudun elämään nostamalla esiin sen mielenkiintoisia tarinoita. Tervetuloa mukaan.

[00:00:17] Jere:
Moikka. Täällä on Jere, Lotta ja Olli-Pekka. Tänään päästäänkin matkaamaan Enoon. Haastattelimme Juha Koljosta, joka on Eno-seuran puheenjohtaja. Hän on mukana Enon kulttuuritoiminnassa ja hän on päättänyt asua Enossa.

[00:00:30] Lotta:
Joo, me mentiin haastattelemaan Juhaa hänen kotiinsa. Vastaanotto oli tosi lämmin ja vieraanvarainen ja se kuvastaakin hyvin enolaisuutta, jota Juha tässä jaksossa avaa. Mutta ensin Juha kertoo hieman itsestään ja suhteestaan Enoon sekä myös Eno-seurasta.

[00:00:46] Juha Koljonen:
Oon Koljosen Jussi tai Juha Koljonen. Riippuen miten puhuttu, kuka puhuu, miten puhutaan ja millä äänensävyllä puhutaan. Jussi on tuttavallisesti ja sitten, jos tilanne kärjistyy niin on Koljonen. Ja sitten, jos vielä kärjistyy pahemmaksi Juha Koljonen.

Mikä suhde Enoon... niin kuin sanoit, oon syntynyt, kasvanut ja käynyt koulut Enossa. Siihen aikaan, kun kävin koulut Enossa niin täällä pysty vielä samassa pihapiirissä tai suunnilleen samassa pihapiirissä menemään eskarista ylioppilaaksi. Elikkä on kirjoittanut Enossa ja sitten lähtenyt opiskelemaan maailmalle eli opiskellut Tampereella. Käynyt siellä töissä ja opiskeluajan jälkeen muutettiin sitten tänne takaisin Pohjois-Karjalaan ja asetuttiin Outokumpuun. Outokummussa sitten pitkä siivu asuttiin ja sitten muutettiin takaisin tänne Enoon. Ja asetuttiin tänne semmoisen 15 vuoden outokumpuperiodin jälkeen ja siitä sit semmoinen tietyllä tavalla uusi kotiutuminen sitten tälle paikkakunnalle ja seutukunnalle ja yhteisöön. Ja nyt täällä asustellaan.

Se kysymys, että mikä on suhde Enoon, niin se on monipuolinen, ei hirveän monimutkainen, mutta monipuolinen kysymys. Tietysti tämä on syntymäpaikka ja kotiseutu. Paljon toimia ja paljon asioita liittyy arjessa tähän paikkakuntaan ja seutukunnalle, mutta se on tosiaan monimutkainen kysymys, että mikä on suhde Enoon. Onko se paikkakunta vai onko se tämä koti mikä nyt sijaitsee Enossa. Vai onko se sitten tähän yhteisöön tai ihmisiin, varmaan kaikkea sitä. Ja ne on vähän kuin eri kulmia, miten sitä ajatellaan.

Jossain vaiheessa puhuin tästä kotiseututeemasta ja sekin on aika monipuolinen asia, että ihmisellähän voi olla monta kotiseututua. Paikkoja mihin on joku suhde. Kuten esimerkiksi mulla on tiivis suhde Tampereeseen sieltä opiskeluajoilta tai vaikka Outokumpuun siitä 15 vuoden periodistä mitä asuttiin Outokummussa. Tai sitten vahva suhde tähän kotiseutuna, että ihmisillä voi olla tietyllä tavalla monta kotiseutua tai monta paikkaa mihin on joku side olemassa.

[00:03:11] Juha Koljonen:
Eno-seuran tehtävä on pitää tätä seutukuntaa vireänä erilaisilla tavoilla. Tietysti se ehkä tyypillinen stereotypia tämmöisestä kotiseutuyhdistyksistä on, että se on paljon historiaa ja jotenkin perinteeseen liittyvää ja sitä se onkin, mutta ei pelkästään sitä. Tietysti kotiseututyö tietyllä tavalla mahdollistaa ja velvoittaa siihen, että ottaa kantaa tämän seutukunnan asioihin ja tekee lausuntoja ja kannanottoja vaikka kaava-asioihin. Tai sitten toimii niin kuin monet muutkin yhdistykset tällä alueella sellaisena siteenä paikallisille ihmisille ja toimijoille yhteisön luomisessa ja semmosen virkeyden ylläpitämisessä. Sellaisena toimintamuotonahan meillä on erilaiset tapahtumat ja julkaisut. Pidetään yllä kotiseutumuseota, joka on nyt siihen tietysti perinteeseen katsomista, aika paljon historiaan katsomista, mutta semmoinen vanha totuus on, että taaksepäin pystyy katsomaan ja sen ymmärtämällä pystyy yrittämään katsoa eteenpäin.

[00:04:24] Lotta:
Joo, ootteks te mistä itse päin kotoisin?

[00:04:27] Jere:
Ite oon ainakin Kiuruvedeltä. Kiuruvesi on tosi pieni paikkakunta siinä Iisalmen kyljessä. Tosi moni ei ikinä muista sitä, vaikka siitä jatkuvasti kuljetaan läpi. Mun mielestä ehkä siinä on justiinsa... tässä löytyy tämmösiä samanlaisia elementtejä, joita ehkä Enostakin löytyy. Se on tosiaan syrjäseutua, mutta siinä on kuitenkin kaikki palvelut tosi hyvin lähellä. Se toimii tosi hyvin se koko keskusta-alue. Ja ilman Kiuruvettä valtakunnalla ei olisi maitoa melkein ollenkaan, koska Kiuruvesi on suurin maidontuottaja mitä on.

[00:04:59] Lotta:
Mites Olli-Pekka?

[00:05:00] Olli-Pekka:
No, minä oon tuolta Ilomantsista kotoisin. Oon muuttanut sieltä vuonna 2004 tänne Joensuuhun, mutta käyn kyllä ihan aktiivisesti Ilomantsissa, kun se tarjoaa minulle semmosen rauhoittumispaikan ja tulee kalastettua paljon. Siellä kyllä viihtyy ja siellä on paljon myös hyviä retkeilyreittejä ja totta kai siellä on äidin ruokapadat, niin pitäähän siellä välillä käydä.

[00:05:24] Lotta:
Itellä sama. Outokummusta kotoisin, pieni paikkakunta. Oli turvallinen ja hyvä paikka asustella lapsuus siellä ja Outokumpu oli kanssa melko aktiivinen kulttuuritoiminnaltaan niin kuin Enokin. Juhahan on itse paluumuuttaja ja seuraavaksi hän avaakin mitä Eno voi tarjota muun muassa juuri paluumuuttajille.

[00:05:44] Juha Koljonen:
Paluumuuttajana kun muutti Enoon, niin täällä oli sukulaisia ja sensortin turvaverkostoa ja vielä paljon tuttuja asioita. Mutta sit semmosia ei tietenkään ollut, eikä ollut syytä olettaa, että mitään tällaista kuin vanhoja kavereita tai vanhoja tuttavia ei ollut, koska aika paljon ihmiset oli muuttanut sitten eri puolille Suomea ja minne olivatkaan muuttaneet. Mutta että mitä oli annettavaa. Kyllä Enolla oli annettavanaan se, mitä Enolla nyt kelle tahansa on annettavaa. Tilaa ja rauhallisuutta ja luonto lähellä. Ja ja niin edelleen.

[00:06:28] Olli-Pekka:
Pielisjoki on aina vaikuttanut ratkaisevasti enolaisten elämään, koska se on ollut merkittävä kulkuväylä ja sen runsaat lohisaaliit on tarjonnut elannon monelle pitäjäläiselle. Sitten asutuksen ja teollisuuden muodostuminen Pielisjoen rannoille perustuu vesireitin koskiin ja hyviin uittoreitteihin.

[00:06:49] Jere:
Joo. Pielisjoki antoi myös nimensä koko pitäjälle, sillä Eno tarkoittaa suurta jokea, virtaa ja pääväylää. Kysyttiinkin Juhalta seuraavaksi onko Eno muuttunut lapsuuden ajoista verrattuna nykypäivään.

[00:07:02] Juha Koljonen:
No onhan se tosi paljon muuttunut. Tietysti paljon asioita on samanlaisia, jos katsoo niitä dokumentteja, joita on. Enon kunta itsenäistyi Suur-Ilomantsista 1800-luvun puolessa välissä ja 1800-luvun loppupuolella. Sitten alkoi tulla sanomalehti ja sun muita, joista nyt pystyy katsomaan minkälaisia juttuja sillon on kirjoiteltu. Paljon samanlaisia asioita on silloin kirjoiteltu ja samanlaisista asioista keskusteltu kuten tänäkin päivänä. On keskusteltu kouluasioista, asemanpaikoista, kanavan rakentamisesta ja liikenteestä. Ja niin edelleen. Samoja teemoja ihmisten mielessä on ollut sata vuotta sitten ja pari sataa vuotta sitten kuten tänäkin päivänä. No, kaikenlaiseen liittyy liikenteessä ja viestintäteknologiaan ja herra tietää mihin. Minun nuoruudessa ei ollut kännyköitä ja ei ollut televisiota. Sitten, kun tuli televisio oli mustavalkoinen ja yks kanava. Oli hyvin helppo valita, että mitä ohjelmaa katsoo. Sellainen tietynlainen runsaudenpula mikä nyt on, että katonko telkkaria vai minkähän valitsisin Netflixistä, niin sitä problematiikka ei ollut. Sitten vaan kattoo, että 14.20 alkaa Musta ori niin se oli niin kuin optio.

Ja sitten tietysti liikkuminen. Jos miettii, että ei ollut autoja tai jos oli auto, niin niitä ei ollut perheessä kolmea kappaletta ja että kouluun mentiin sitten fillarilla tai suksilla ja niin edelleen. On paljon muuttunut. Mutta sitten taas toisaalta, on paljon pysynyt samana. Että eihän ne semmoiset ihmissuhdeasiat, kaveruuden merkitys, teiniasiat, itsenäistymiset, parisuhteet ja sun muut, niin nehän ei nyt elämässä ole kauhean paljon muuttunut muutamaan sataan vuoteen.

[00:08:59] Jere:
Luonnon ympäristöltään Eno on tyypillistä Vaara-Karjalaa suurine korkeuseroineen ja jylhine maisemineen. Alueella on lukuisia retkeilyreittejä ja nämä virkistyskohteet ovat portti ainutlaatuisten maisemien kokemiseen.

[00:09:15] Olli-Pekka:
Enohan tunnetaan myös aktiivisesta kulttuuritoiminnastaan, jossa paikallinen taide on myös vahvasti esillä. Seuraavaksi Juha avaa luonnon merkitystä itselleen.

[00:09:25] Juha Koljonen:
No onhan se iso merkitys. Tunnen vähän syyllisyyttä siitä, että aika vähän oon enolaisia retkeilyreittejä käyttänyt. Toki ollaan oltu ja käydään laavulla istumassa ja ja paistellaan makkaroita ja niin edelleen. En oo varmaan kaikkia retkeilyreittejä koskaan patikoinut tai kävellyt. Mutta taas arjessa toisaalta tässä nytkin pyöriskellen ihan omilla lähialueilla, niin arjessa se luonnonläheisyys on ihan erottamaton. Ja se semmonen vuodenkierron seuranta ja vuoden seuranta ja sen mukana eläminen, kyllähän se on ihan semmoista arjen pyöritystä. Että ittelle ja varmaan monelle täällä asuvalle, niin se ei ole semmonen että "lähdenpä
luontoon"-tyyppinen, "menen tohon navetan taakse tekemään puita"-tyyppinen tai että käy jäillä verkoilla ja kalastelemassa, et se ei ole semmonen erillinen lähtö, vaan se on osa sitä arkea. Mutta tietysti ne asiat itseä viehättää. Ja antaa sitten elämään sisältöä aika tavalla. Varmaan niin kuin töille vastapainoa. Ja muille tämmösille harrastuksille ja muille varmaan semmosta jotain stressinpoisto-vastapainoa tietenkin antaa.

[00:10:44] Lotta:
Seuraavassa pätkässä Juha avaakin omia lemppariretkeilyreittejään.

[00:10:50] Juha Koljonen:
Ensimmäisenä tulee mieleen monestakin vinkkelistä Pamilo. Eli Koitajoki ja Pamilo. Siellä on esteetön laavu. Patikointireitit ei oo esteettömiä - päinvastoin. Ne on niin kivisiä ja vaatii ihan hyvät jalat, että niillä pärjää, mutta laavupaikka on esteetön. Se Pamilo tulee ensimmäiseksi mieleen. Se ei ole tässä Enon kirkonkyläalueella, mutta on entisen Enon kunnan alueella. Ja sitten tulee mieleen tietysti Kolvananuuro, joka on puoliksi tuolla Kontiolahden puolella, mutta tuosta Enon riutasta mennään tietyllä tavalla Enon sisäänkäyntiä Kolvananuuroon, joka on sitten todella hieno paikka. Miksei talvellakin, mutta erityisesti keväällä ja kesällä on hieno paikka. Ja sitten Helvetinportti Ilomantsiin päin mennessä myös luonnonkaunis paikka. Semmoinen kalliokieleke missä on hienot näköalat ja mukava paikka oleskella. Ja laavuja on, tuossa ihan kirkonkylän pinnassa on Harpatin laavu, jonne on helppo mennä. Talvella, kesällä, millä porukalla tahansa, mutta myös lasten kanssa. Esimerkiksi nuo.

[00:11:58] Jere:
Seuraavaksi puhutaan kulttuurista ja Juhalle kulttuuri on tosi lähellä sydäntä. Hän on näyttelijä sekä muusikko ja on ollut mukana muun muassa Enon teatteritoiminnassa Louhiteatterissa. Seuraavassa pätkässä Juhana avasikin meille mieleenpainuvimpia teatterikokemuksiaan.

[00:12:14] Juha Koljonen:
Enossa on kaikenlaista kulttuuritoimintaa, mutta varmasti keskeisimmissä missä itse oon mukana on tuo Louhiteatteri. Semmonen paikallinen harrastajateatteri, jolla on varmaan parikymmentävuotiset perinteet. On pitkään toiminut ja sen kyydissä oon ollut sieltä 80-luvun loppupuolelta asti. Jos jotain bändiä, jotain muuta musiikkijuttuja oon tehny varmaan koko ajan. Kitaran soitto on sen verran syvällä, että ei sitä pysty lopettamaan. Enkä haluakaan. Mut sitten tosiaan teatterissa oon tehnyt vuosikausia paljon kaikenlaista. Mutta se mikä tuli mieleeni, oli Stetsoni hyvä ihminen 90-luvun alussa. Se on jäänyt monesta vinkkelistä mieleen. Siihen tehtiin tosi hyvää musiikkia ja siinä oli tosi hyvä tiimi. Ihan kaikenlaisia ihmisiä vauvasta vaariin ja hirveen enolainen esitys. Tosiaan siellä oli kaikenlaisia ihmisiä esiintymässä ja kauhean innolla mukana ja kauhean paljon talkootöitä ja semmonen niinku yhteisöllisyys siinä on mielessä. Tokihan on tehty paljon paljon muutakin, mutta oon sitten ollut sekä Joensuussa ja Outokummussa ja täällä Enossa kaikenlaisissa muissakin jutuissa mukana. Se nyt yhtenä muistona.

[00:13:41] Olli-Pekka:
Joo, Juhalla oli vähän vaikeuksia määrittää sitä enolaisuutta ja sitä minkälainen enolainen henkilö on. Niin me, kun ollaan kaikki niin pieniltä paikkakunnilta, niin osaatteko esimerkiksi määrittää sen, että minkälainen on vaikka outokumpulainen. Lotta mitä olet mieltä?

[00:14:00] Lotta:
No varmaan se outokumpulainen on hyvin semmoinen ulospäin suuntautunut ja vähän nimikin kertoo, että vähän outo ja semmonen omaperäinen pikkukaupungin asukas, että siellä on isoja persoonia. Kulttuuri on sielläkin vahvasti läsnä.

[00:14:21] Olli-Pekka:
Mitäs Jere mietit?

[00:14:24] Jere:
No mulla tuli ehkä enemmän omalla paikkakunnalla Kiuruvedestä mieleen perhekeskeisyys. Siellä on todella tärkeä asia, mitä on itse huomannut ja oon oikeastaan vasta huomannut sen, kun oon muuttanut pois sieltä. En silloin itsekään huomannut, kun asuin siellä, että mitä se on konkreettisesti, mitkä on ne tärkeät elementit, asiat koko hommassa. Vaan nyt kun mie asun muualla, mie pystyn katsomaan sitä mun mielestä paljo tarkemmin. Saan napattua sieltä niitä yhteneväisyyksiä ja sitten sitä kautta pystyn tarkastelemaan sitä ja mun mielestä perhekeskeisyys on siellä tosi tärkeässä roolissa.

[00:14:58] Olli-Pekka:
Itsekin voisin kyllä vahvistaa tuota näkemystä ja semmoinen tietynlainen ajatus siitä, että mitä meistä ajatellaan, niin se elää minun mielestä jotenkin vahvempana pikkukylällä kun semmossa urbaanissa kaupunkiympäristössä, että semmoisia eroavaisuuksia on. Mutta sitten, jos puhutaan niinkuin semmoista humaanista ja inhimillisistä piirteistä, niin varmasti joka paikasta niitä löytyy, mutta silloin kun menen aina Ilomantsiin ja tapaan ilomantsilaisia ihmisiä niin, jotenkin se minulle näyttäytyy vahvempana. En tiedä mistä syystä, mutta tällainen tunne minulla on jotenkin siitä jää, että ehkä se johtuu siitä, että tykkää siellä niin paljon olla ja liikkua, että mulla on semmoinen ajatus, että se kaupunkilainen on vähän kylmempi ehkä, kun semmonen maaseutuihminen.

[00:15:53] Jere:
Kyllä ihan mielenkiintoista pohdintaa mun mielestä toi on, mitä itse en ainakaan aikaisemmin ajatellut.

[00:15:59] Lotta:
Mutta seuraavaksi Juha avaa tätä käsitettä 'enolaisuus'.

[00:16:04] Juha Koljonen:
Se on tosi vaikeata. Luulen, että ulkopuolelta sitä on helpompi, tai mä oon ehkä jäävi sitä arvioimaan. Pystyn sen jotenkin sanomaan, että se on hyvin enonlaisen olosta, mutta en pysty hirveän hyvin analysoimaan sitä. Taas sitten myöskin semmonen, että mitä tahansa voi jotenkin yhtäkkiä tapahtua. Sitä jotenkin näkyy ja ihmiset semmoinen kirjo, sekin aina on hauskaa. En tiedä. Jos kattoo historiaa, niin Enohan on teollinen entinen kunta. Ehkä on paljon pysyvääkin asutusta, maatiloja ja niin edelleen, mutta paljon on ihmiset vaihtunut. Sekin on lyönyt tietyn leiman tähän kirkonkylälle ja entiseen Enon kuntaan. Mutta en osaa sanoa enolaisista jotenkin yksittäisiä luonteenpiirteitä tai muuta. Vaikea sanoa. Mutta enemmän nään semmosta, tietenkin jo vähän jäävi sanomaan, mutta näen niin kuin sen semmoisena positiivisuutena, sellaisena vähän kuin kummallisuutena ja oudon positiivisena.

[00:17:24] Lotta:
Olipas mielenkiintoista pohdintaa Juhalla. Ootteko te ikinä miettinyt että voisitteko asua maalla?

[00:17:30] Olli-Pekka:
Voisin asua ihan hyvin maalla. Tällä hetkellä asun kaupunkiympäristössä, niin kyllä mieli halajaa koko ajan omaan rauhaan ja se on todellakin tavoitteeni. Ja  sanotaan tässä kolmen vuoden sisällä, niin etsiä joku rauhallinen paikka itselle asua.

[00:17:50] Lotta:
Entäs Jere?

[00:17:51] Jere:
Tosi haastava kysymys ainakin omalta osalta. Siis ite oon tosi ekstrovertti. Mut mie rakastan kaupunkia, kuten tällaista urbaania olemista. Ja kaupungin ääniä erityisesti. Minä rakastan sitä, että kuuluu tosi paljon meteliä ympärillä. Mie jotenkin tykkään sitä. Ehkä siinä mielessä mie suostusin semmoiseen asumiseen, että asuisin niin kuin jonkun kaupungin tosi lähellä. Vähän esimerkiksi mitä Joensuussa nyt esimerkiksi Rantakylä on. Se on kuitenkin tosi lähellä kaupungin ydinkeskustaa, mutta se on kuitenkin vähän syrjäisemmässä ja siellä on sitä rauha. En ehkä nyt konkreettisesti maalle muuttaisi, mutta näkisin vaihtoehtona tämmöisen kaksoisasumisen, jossa mulla oli sekä maalla että myöskin kaupungissa asunnot. Ja pystyisin sitten vaihtelee niiden välillä, koska välillä aina haluaa sinne maalle rauhallisuuteen. Mut sit välillä mä haluan kuitenkin takaisin sinne keskustaan.

[00:18:56] Olli-Pekka:
Niin kyllä hyvä vaihtoehto. Mitäs Lotta ajattelet?

[00:18:59] Lotta:
No mulla itellä ehkä jo tavallaan tämä täyttyy. Meillä on veljen kanssa kesämökki, niin se on tavallaan semmonen maaseutu itellä minne aina pääsee. Se täyttää tällä hetkellä omat tarpeet, niin ei oo maaseudulle muutto ajankohtainen. Mutta ei se olisi poissuljettua, että on oma talo jossain järven rannalla. Se on haaveena joskus.

[00:19:23] Jere:
En ite edes ajatellut tuota mökkiasiaa ollenkaan. Aika hyvä huomio siinä mielessä, että tosi moni omistaa mökin kuitenkin jostain maaseudulta missä on tosi vähän sitten niitä naapureitakaan.

[00:19:37] Olli-Pekka:
Ja täällä Itä-Suomessa on kaikista eniten mökkejä. Niitä kyllä riittää. Itse ajattelen tätä asiaa just siten, että se kesämökin hommaaminen ei ois tarpeellista, kun ois semmonen asumus mikä myös olisi siellä mökin kaltaisessa maisemassa. Ehkäpä jopa juuri sen järven rannalla.

[00:19:56] Jere:
Niin ja Enossakin on tosi paljon tämmöstä joki- ja järvimaisemaa ja kysyttiinkin Juhalta miks Eno on hyvä paikka asua.

[00:20:05] Juha Koljonen:
Se on hirveän vaikea kiteyttää, mutta kyllä se tila, rauhallisuus, luonto ja yhteisöllisyys. Myöskin se halu ite korostaa semmoista, ei varmaan niinkuin harhaluuloa, mutta semmosta vähän pinttynyttä käsitystä, että maalle muutto olisi joku semmonen kummallinen asia tai joku kannanotto systeemiä vastaan, että nyt muutan maalle. Se on semmoinen valinta, että tää on varmaan joku niin kuin hippi, joka muuttaa kommuuniin. Ja semmosta käsitystä halusin rikkoa. Se on ihan fakta, että muutaman kymmenen kilometrin päässä niin sanotusta kasvukeskuksesta on ihan samat palvelut olemassa. Tältä alueelta ei mitään palvelua oikeasti puutu. Toki niinkuin niistä koko ajan keskustellaan ja kritisoidaan ja on haasteellista, että täällä on tehty koulujärjestelyjä ja erilaisia sote- ja terveysjärjestelyjä ja niin edelleen. Mutta jos katsotaan, että pääseekö täällä lääkäriin? Pääsee. Saako täältä varhaiskasvatuksen ja päivähoidon ja koulutuspalvelut, niin saa. Pääseekö täällä teatteriin? Pääsee. Pääseekö harrastamaan balettia? Pääsee. Ihan niin kuin se semmoinen harhaluulo, että tällä alueella ei ole palveluja, se on ihan puuta heinää. Mutta se vaatii, että pitää pikkusen matkustaa. Se on ihan selvää, että fillarilla ei pääse konservatoriolla käymään. Niin kuin se pinttynyt käsitys, että maalle muutto tarkoittaa sitä, että nyt ei tuu vettä ja sähköä ja pilkotaan puita ja kun pitää lähteä lääkärille lähetään suksilla yön selkään. Ja taas toisaalta sitten pitää myös toisin päin arvostaa. Mulla on ollut semmonen sekä onni että kurjuus, että mä oon töitten puolesta matkustellut tosi paljon ja ollut erilaisissa metropoleissa. Tiedän paljon ihmisiä, jotka asuvat kaupungeissa ja metropoleissa ja arvostan heitä. Ja se on ihan yhtä arvokasta tietenkin asua Helsingin keskustassa kun maalla. Heille on Brooklyn ihan samanlainen kotiseutu kuin Eno minulla.

[00:22:20] Lotta:
Seuraavaksi me kysyttiin Juhalta, että onko nyt etätöiden lisäännyttyä ihmisiä muuttanut Enoon ja Juha alottaakin filosofoimalla
etätyötä käsitteenä.

[00:22:31] Juha Koljonen:
Itse asiassa, jos nyt vähän filosofoin minä en ole koskaan pitänyt siitä sanasta, koska ethän sä ole niin kuin etäällä työstäsi. Sitten jos olet etäällä työstäsi, niin se on väärin. Näen, että sitten vasta oikeasti ollaan pitkällä, kun se etätyö sanaa poistetaan. Sitten ollaan vain töissä, mutta ollaan tuossa niin kuin kotikonttorilla tai ollaan jossain. Että se sana etätyö ei ole kauhean hyvä. Mutta valtavaa muuttoliikettä Enon alueelle ei tällä hetkellä ole. Ehkä niin päin, että sitä semmoista valtavaa muuttoliikettä pois päin ei myöskään oo. Ja ehkä sen mukaan kuin mitä tässä nyt väestökehitys on. Täällähan Enon alueella on vapautunut aika paljon kiinteistöjä osittain sen väestönmurroksen ja osittain myös varmaan sen muuttamisen kautta. Näen, että on useita ihmisiä, jotka on tänne alueelle muuttanut tai ihmisiä, jotka sitten nyt on asunut täällä, mutta ollut sitten ihan jatkuvasti etätöissä nyt vuoden. Ihan niin kuin vaikka itsekin. Mä oon nyt reilun vuoden ollut lähes täysin etätöissä. Mutta joo, se on tuttua. Näen, että kyllä siinä on potentiaalia näillä maaseutualueilla. Kyllä minä näen, että ei me tästä siihen samaan palauduta koskaan. Et se kasvaa myös täällä Enon alueella niin kuin muillakin maaseutualueilla. Jos ei nyt valtava muuttoliike, niin kasvaa semmoinen kaksipaikkaisuus. On tietysti paljon profiileita, paljon ihmisiä, jotka sitten valitsee tämmöisen kummallisen elämäntavan.

[00:24:09] Olli-Pekka:
No niin tämä oli Näin meillä maalla. Ja kiitos kun kuuntelit jakson.

[00:24:15] Lotta:
Iso kiitos Juhalle haastattelusta.

[00:24:17] Jere:
Ja eiköhän me nähdä seuraavassa jaksossa.

[00:24:19] Olli-Pekka:
Katotaan missä sitten ollaan. Kiitos.

[00:24:22] loppusanat:
Tämä podcast on toteutettu yhteistyössä Joensuun kaupungin ja Karelia ammattikorkeakoulun kanssa. Toteutuksesta vastaavat Karelian mediaopiskelijat.

Puhujat:
Roosa, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Essi, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Ari Vatanen, rallin maailmanmestari

[00:00:02] Roosa:
Tervetuloa kuuntelemaan Näin meillä maalla-podcastia. Tämän podcastin tarkoitus on keskittyä Joensuun maaseudun elämään nostamalla esiin sen mielenkiintoisia tarinoita. Tervetuloa mukaan.

[00:00:19] Essi:
Hei. Tänään meillä täällä äänessä Essi.

[00:00:22] Roosa:
Ja Roosa.

[00:00:23] Essi:
Tässä jaksossa päästään kokemaan vauhdin hurmaa, kun langan päähän saatiin maailmanmestaruuden voittanut rallilegenda Ari Vatanen. Ranskan Tuupovaarassa eli Provencessa maatilaa pitävä Vatanen kertoo ralliuran moninaisista vaiheista sekä elämästään ralliuran jälkeen.

[00:00:40] Roosa:
Ralliin Vatanen sai ensikosketuksensa 12-vuotiaana Tuupovaarassa. Muutamia vuosia aikaisemmin hän oli menettänyt isänsä auto-onnettomuudessa, josta lähti kiinnostus autoihin ja niiden hallitsemiseen.

[00:00:52] Essi:
Lähdetään kuuntelemaan miten Ari Vatanen kuvailee nuoruuttaan Tuupovaarassa ja kiinnostustaan autoiluun.

[00:01:00] Ari Vatanen:
Olen Ari Vatanen ja toivotan teille hyvää huomenta täältä Ranskan Tuupovaarasta eli Ranskan Provencesta, joka on nyt meidän asuinmaamme, mutta Suomi on aina isänmaa ja siinä on iso ero. Ihmiset kysyvät mitä minä teen, olenko eläkeläinen? Vastaan usein, että ollakseen eläkeläinen jostakin täytyy jäädä eläkkeelle ja minä olen ajanut rallia suurimman osan elämästäni. Sen jälkeen olen ollut kotvasen aikaa politiikassa, eli näin pilke silmäkulmassa: ei päivääkään rehellistä työtä. Mä oon tämmöinen elämäntaiteilija, että teen sitä, miten elämä aukeaa edessä ja tartun siihen kiinni. Näin voi sanoa. Minulla on onneksi Rita-vaimo ja neljä lasta eli olen rikas mies, kun on perhettä. Mutta kuten kaikki muu elämässä, lainassahan se perhekin on.

Normaalisti ihmiset innostuessaan jostain lajista saavat siihen kimmokkeen yleensä lähiympäristöstä. Minun tapauksessaan se oli ihan taas päinvastoin. Isäni kuoli auto-onnettomuudessa Tuupovaarassa, tai Kiihtelysvaarassa se onnettomuus oli, ollessani kahdeksanvuotias. Olin siinä autossa mukana kolmen sisarukseni ja äitini kanssa. Sen jälkeen ei ollut autoa talossa, ei isää. Neljä vuotta sen jälkeen, kun olin 12-vuotias, tuli ralli ensimmäistä kertaa Tuupovaaraan, Kuopio Ralli. Se oli minulle kaiken muuttava kokemus, koska neljä vuotta isäni kuoleman jälkeen olin haaveilut rallista. Olin sanonut kuulemma isän kuoleman jälkeen, että haluan kesyttää auton.

Jos jotain elämästä on oppinut niin sen, että auton ehkä voi kesyttää, mutta elämää ei voi kesyttää, elämä kesyttää meidät. No sitten tuli Kuopio Ralli ja kahdelta aamuyöstä muun perheen mentyä nukkumaan menin ja otin polkupyörän ja menin tiukkaan alamäkimutkaan katsomaan ja istuin ja odotin. Sitten kahdelta aamuyöllä ensimmäiset alkoivat tulemaan siinä upeassa kesävalossa. Valkoinen Popeda Volvo tulee sieltä sivuluisua, hiekka lentää, pöly nousee ja jarrut hehkuvat punaisena. Se oli aivan hätkähdyttävän huumaavaa minulle. Voin sanoa, että pieni orpopoika jäi istumaan siihen ojan penkalle ja mieli meni sen auton mukana. Voi sanoa lyhyesti, että lopun tarinasta sitten kyllä tiedättekin. Tämä on hallinnut mun elämääni ja vienyt mua eteenpäin. Se ajamisen polte ja se, että oppisi autoa hallitsemaan, se on johtanut aina toiseen ja toiseen asiaan.

Sanotaan, että suomalaisista ralliautoilijoista suurin osa on maalta kotoisin ja siihen on ihan ymmärrettävä selitys. Jo lapsuudesta lähtien he joutuivat tai saavat olla koneiden, traktoreiden ja autojen kanssa tekemisissä. Ja oppivat ajamaan ja on peltoteitä ja metsäteitä. Tuntuu, että syntyy luontainen yhteys ajamiseen. Maalta lähteminen, se varmasti ihan ratkaisevasti auttaa siinä ja alussa myöskin täytyy osata laittaa niitä autoja. Vaikka itse en kovin hyvä ole auton laittamisessa tai korjaamisessa, mutta se auttaa, kun itse täytyy tehdä kaikki. Silloin kun meidän perheeseen tuli auto sitten vuonna 1964 uudestaan, eli samana vuonna kun tämä Kuopio Ralli tuli Tuupovaaraan, niin minähän aloitin sillä ajamisen välittömästi. Joskus yöaikaan yleisillä teillä ja sitten jääradalla, ja omalla lyhyellä kotitiellä missä on yksi ainoa mutka. Mä odotin tietenkin ajokortin saamista kuin kuuta nousevaa. Mulla oli vaan se ajaminen mielessä. Ei mikään muu. Se polte mikä minulla ole ajamaan niin mikään ei mennyt sen ohi. Se meni kaiken muun ohitse. Olin 18-vuotias, kun menin ensimmäiseen ralliin. Olin järkyttynyt miten luulin osaavani ajaa. Se oli lamaannuttava kokemus. Siitä se ajaminen vain jatkui ja pikkuhiljaa vauhtikin huomaamatta pääsi paranemaan, kun vain jatkoi harjoittelua.

[00:05:08] Essi:
Ei ollut ihan tavallisin tapa tutustua autoiluun ja ralliin.

[00:05:12] Roosa:
Jep. Niin kuin Vatanen haastattelussa mainitsikin, maaseutu tarjoaa hyvät edellytykset ja puitteet moottoriurheilulle, ja miksei toki muullekin urheilulle. Pikkukaupungissa kasvaneena nämä autot ja muut tuli ajankohtaisiksi vasta siinä vaiheessa, kun piti ajokorttia suorittaa, mutta maalla ne selvästi on kuvioissa jo paljon aikaisemmin, lapsesta asti. Traktorit ja autot ja mopot ja muut.

[00:05:36] Essi:
Näinhän se on. Maaseudulla tulee päivittäin oltua erilaisten traktoreiden ja muiden maatalouskoneiden ympäröimänä pienestä lähtien. On nimittäin sitä tullut testattua jo ihan taaperona tuota traktorilla ajamista. Kuitenkin siis iskän valvovan silmän alla.

[00:05:52] Roosa:
Onhan noita muitakin urheilijoita tullut paljon maaseudulta rallikuskien lisäksi esimerkiksi keihäänheittäjiä tai hiihtäjiä ja juoksijoitakin.

[00:06:00] Essi:
Maaseudulla kyllä joutuu keksimään tekemistä ehkä enemmän kuin kaupungissa asuessa. Siinä on nimittäin pienenä monikin risunpätkä tai kättä pidempi keppi soveltunut esimerkiksi juuri keihäänheittämiseen. Ehkä tällaiset tekijät sitten vievät ammattiurheilun pariin.

[00:06:19] Roosa:
Vatasen uralle on mahtunut paljon erilaisia käänteitä. Menestystä tuli jo nuorena ja uran kruunaava maailmanmestaruuskin saavutettiin. Elämä pysähtyi hetkeksi vakavan loukkaantumisen myötä, mutta sieltä kuitenkin toivuttiin takaisin.

[00:06:34] Essi:
Ralliuransa aikana 101 kilpailussa kertyi kymmenen voittoa ja 27 palkintosijaa. Uran huippuhetki oli vuonna 1981 Ford Escortilla voitettu maailmanmestaruus. Annetaan Arin kertoa meille seuraavaksi, millainen oli ralliurheilijan ura.

[00:06:53] Ari Vatanen:
Minun urani etenemistä voi kuvailla jonkinlaiseksi tuhkimotarinaksi siinä mielessä, että alussa tuntui todellakin, että eihän tästä voi tulla mitään. Ajoin aina ulos tieltä ja jonkun pikataipaleen hyvin ja oli vaikea mitenkään realistisisesti kuvitella, että se voisi johtaa mihinkään jatkoon, mutta se ajamisen polte oli vaan niin kova. Tein asfalttitöitä siihen aikaan. Neljä upeaa kesää tehtiin aivan ympäri kellon asfalttitöitä Joensuussa ja Joensuun ympäristössä. Silloin oli lauha syksy vuonna 1975 ja muistan, kun oli sananmukaisesti vielä pikeä mun takissa, kun menin RAC-ralliin ja se oli ihan uskomaton kokemus. Siellä Borehamin tallissa, joka oli ihan kuin Ferrariin verrattava talli rallimaailmassa, siellä oli kolme uutta Ford Escortia. Yhden kyljessä luki Timo Mäkinen, toisen kyljessä luki Roger Clark ja kolmannen kyljessä luki minun nimi. Mä ajattelin, että tämä ei voi olla totta.

[00:07:57] Ari Vatanen:
1981 oli vuoristorataa niin kuin mun koko elämä on ollut vuoristorataa ylös ja alas. Eli mehän olimme Fordilla, Ford Escortilla, auto, josta pidin todella paljon. Se meni todella sivuluisua poikittain koko ajan ja sen tyyppinen auto mulle sopii erinomaisesti. Ihmiset muistelee vieläkin miten näyttävästi ajoin ja mä nautin siitä. Mä nautin silloin, kun se auto on sulla kuin hanska kädessä ja sä olet kuin kapellimestari, joka heiluttelee vaan tahtipuikkoa ja orkesteri tottelee. Samalla lailla se auto oli mulla käsissä.

Ja niinhän se sinäkin 1981-vuonna sitten meni. Välillä mollissa mentiin ja välillä mentiin sinfonian huipulle. Tämä privaattitalli David Suttonin talli oli aivan pieni. Heidän työpajansa oli siellä keskellä Lontoota ja muutama Ford Transit oli huollossa ja muutama mekaanikko töissä ja sitten kilpailuihin otettiin freelance-mekaanikkoja lisää mukaan. Se vuosi meni ylös ja alas. Ja silloin kun se meni alas, se oli omien virheideni takia. Ja kun mä näin viimeisen Audin keskeyttävän mä hermostui niin paljon, että ei ole totta, me tullaan voittamaan tämä ralli. Me saadaan 20 MM-pistettä. Me tullaan johtamaan MM-sarjaa. Eihän tämä ole totta ja Portugalin ralli ajetaan vasta maaliskuussa. Niin seuraavalla pikataipaleella tän viimeisen Audin keskeyttämisen jälkeen varmaan kolmas tai neljäs mutka, me ajettiin ulos. Ihan suoraan.

Sydän itkua tuhertaen sieltä tullaan sitten, monta sataa kilometriä takaisin Lissaboniin matkaa. Vika oli täysin minun, käsittämätön virhe, minkä kuljettaja voi tehdä. Koko pienen yksityistallin uurastus ja mä heitin ne ikkunasta ulos sillä äärimmäisen käsittämättömällä virheellä. Tulen sitten aamuyöstä takaisin Lissaboniin ja Rita oli siellä silloin yksivuotiaan Riian kanssa. Mä tulen sydän kurkussa hotellin ovelle ja Rita oli pannut ulkopuolelle lapun siihen. "Ari, rakastan sinua. Yhdessä olemme voimakkaita". Tämmöinen lappu odotti mua, kun tulin hotellihuoneeseen sieltä maani myyneenä miehenä.

Ja sitten vuoden lopussa kävi niin, että se jäi RAC-ralliin eli viimeiseen ralliin. Siihen jäi se ratkaisu, eli siinä oli tilanne se, että ranskalainen Guy Fréquelin johti ja loppujen lopuksi sitten Guy Fréquelin ajoi ulos ja me tulimme sitten toiseksi Hannu Mikkolan Audin jälkeen. On olemassa semmoinen valokuva, jossa David Sutton odottaa mua viimeisen pikataipaleen maalissa. Siinä tiesimme, että nyt ei voi mikään enää viedä voittoa. Edes minäkään en osaa ikkunasta heittää ulos, kun pikataipaleet takana päin. Me halaamme toisiamme ja se suunnaton helpotus ja ilo mikä tuli. Kun se usko siihen maailmanmestaruuteen oli mennyt jo vuoden aikana moneen otteeseen, sitten se jäi siihen yhden kortin varaan, eikä mitään varakortteja enää hihassa ollut. Viimeisen pikataipaleen maalissa se vilpitön ilo ja se vapautuminen, kun tiesin että jos ei olisi voitettu MM:ää se olisi ollut täysin minun vika. Minun virheiden takia olisi menetetty se. Kun se kuitenkin kääntyi, se suunnaton ilo. Se valokuva on huikea, kun me halaamme David Suttonin kanssa toisiamme. Elämä on vaan aika huikeata seikkailua.

[00:11:22] Ari Vatanen:
Silloin siitä 1985-vuodesta kuviteltiin, ja salaisesti minäkin, että siitä tulisi seuraava maailmanmestaruus. Olin voittanut sillä uudella Peugeot-autolla, johon alussa kukaan ei uskonut, mutta minä taas uskoin. Ja sehän lähti sitten vaikean alun jälkeen. Tuli 3 voittoa vuoden 1984 lopussa ja sitten alkoi aivan uskomattomalla Monte Carlon voitolla, joka jäi meillä historian kilpaurheilullisesti parhaimmaksi. Onnistumme jollakin ihmeen kaupalla voittamaan sen. Sitten vielä voitettiin Ruotsin ralli eli viisi voittoa peräkkäin, mutta sen jälkeen tuli neljään keskeytyksen sarja, ja erittäin vaarallinen ulosajo Korsikalla.

Argentiinassa ajattelin, että jos nyt loppukausi menee hyvin, niin ei olla vielä mahdollisuuksia maailmanmestaruuteen menetetty. Siellä toisella pikataipaleella oli sitten pitkä suora, lähes kilometrin pitkä suora, ja sinne oli tullut harjoitusten jälkeen monttu. Se oli hyvin vähän käytetty tie. Siellä oli varmaan ollut paljon sateita tai mennyt joku vesi siitä tien poikki ja kaivanut sinne kuopan. Keskellä suoraa auto pomppasi siitä sitten ja pyöri nokan kautta ympäri. Vauhtia oli ajon aikana lähes 200 kilometriä tunnissa, mutta me emme kuitenkaan törmänneet mitään puuta vasten. Sitä kuuluisaa äkkipysähdystä ei tullut. Vaikka se auto hajosi palasiksi, ohjaamo-osa säilyi kuitenkin, ovet oli poissa. Se auto näytti aika rumalta. Mutta ohjaamo-osa säilyi kasassa ja kartanlukijalle ei tullut mitään suurempia vammoja, kun hän pysyi vöissä. Minulla taas penkki särkyi siinä. Sen jälkeen turvavyöt ei pitäneet enää minua kunnolla kiinni. Hädin tuskin pysyin auton sisällä ja siitä sitten johtui ne minun vammat. Jos meillä ei olisi helikoptereita huollossa, joka tuli minua etsimään niin olisin kuollut jo sinne onnettomuuspaikalle.

Siitä alkoi semmoinen erittäin tuskallinen 18 kuukautta kestänyt uskomaton elämänvaihe. Olen itsekin ajatellut sitä onnettomuuden jälkeistä uskomatonta vaihetta, koska mä olin ihan psykoosissa, vajosin täydelliseen psykoosiin. En pystynyt ajattelemaan enää ollenkaan rationaalisesti. Vaikka siinä vaiheessa tiedettiin, että tulen jäämään henkiin ja fyysinen kunto alkoi pikkuhiljaa paranemaan, niin henkinen kunto romahti. Mä olin varma, että tulen kuolemaan syöpään. Ja sen jälkeen ajattelin, että mulla on ihan varmasti aids. Mun ajatusmaailma lähti 180 astetta väärään suuntaan. Tätä painajaisunta kesti reilun vuoden kokonaisuudessaan, mutta sitten se lopullinen herääminen oli aivan käsittämätöntä.

Heräsin siitä kuin painajaisunesta kun lankomieheni, joka lensi ammatikseen helikopteria sai houkuteltua minut helikopterin kyytiin 1986 Jyväskylän Suurajoja katsomaan. Silloin oli jo vuosi ja kuukausi kulunut onnettomuudesta. Hän sanoi, että "Mennään sinne syrjäpellolle, vain lennetään, ei sun tarvii kohdata ihmisiä", koska mä en pystynyt kohtaamaan ketään siinä henkisessä tilassa. Mä heräsin siinä, että eihän tämä ole totta tämä painajaisuni, joka meinasi repiä meidän perheen kappaleiksi. Niin eihän se ole totta, mähän oon terve. Se oli ihan käsittämätöntä. Jos sen jostain kirjasta lukisi niin ajattelisi, että ei se ole totta, mutta se tapahtui. Ja se riemu ja ilo, joka siitä tuli, kun mä tajusin enhän mä kuolekaan. Elämä on vielä edessäpäin. Ja siitä pikkuisen eteenpäin mun jalat toimi jollakin lailla. Mennään pari kuukautta eteenpäin, niin olin jo Paris-Dakaria testaamassa. Kun mä seison Paris-Dakarin startissa Trocaderossa, joka on siinä keskellä Pariisia, ja ajattelen et onko tämä totta. Mä ihan herkistyn, kun mä ajattelen sitä, koska tämä elämän ihmeellisyys tulee niin konkreettisesti. Onko tämä totta, et mun elämä jatkuu vielä ja et mä lähden uudestaan ajamaan.

[00:15:29] Ari Vatanen:
Mähän olen itse Tuupovaarasta lähtenyt liikkeelle ja kokeillut kaikkea mahdollista. Olin onneton jääkiekossa, olin aina maalissa. Jalkapallossa olin maalissa. Murtomaahiihtoa inhosin, mutta mäenlaskua rakastin, kun siinä vähän vauhti suhisee korvissa. Se tuntuu heti hyvältä, kun laskin mäkeä. Painonnostoa harrastin aivan aktiivisesti. Tavoitteena oli nostaa 100 kiloa suorille käsille ja senhän mä sainkin nostettua.

Verrattuna niin sanottuihin tavallisiin urheilulajeihin moottoriurheilussa on niin paljon pelissä mukana. Siinä voi olla jopa sun terveytesi. Niin kuin minunkin kohdalla sitten kävi. Se on jotenkin tavallaan elämää suurempi voima. Ja myöskin taloudellisesti. Sillehän ei voi mitään, kun se on mekaaninen laji ja tänä päivänä varsinkin kaikki on niin kallista, kun tekniikka on edistyneempää. Kun kaikki on niin kallista, niin ihmiset tekevät todella suuria taloudellisia uhrauksia voidakseen harrastaa moottoriurheilua. Mutta se on heidän valinta. Jokaisella on ikioma elämänsä ja näin sen kokee. Kukaan ei voi sanoa, että harrastat väärää lajia tai on vääränlaisia unelmia. Ei ole olemassa vääränlaisia ihmisiä. Jokainen ihminen on oikeutettu omiin unelmiinsa. Sehän tekee meistä ihmisistä niin voimakkaan. Ja ihmismeri on niin kuin kukkameri, että mitä enemmän eri värisiä kukkia, sen upeampihan se kukkameri on. Mutta moottoriurheilussa sen suola on siinä, että ne ylösnousut, ne huiput on todella korkeita. Kun jotain onnistuu, niin se tuntuu niin hyvältä, koska se voitto voi kaatua siihen omaan viimeisellä pikataidolla tehtyyn virheeseen. Se voi kaatua siihen, että moottorista menee joku sananmukaisesti viiden euron osa. Sinne jäät ja sun budjetti kaatuu. Sä et loppuvuonna voi ajaa enää ralleja, koska kaikki oli pantu tähän, sponsori vetäytyy pois. Ja välillä voi tulla pahoja onnettomuuksia, mutta sitten kun kaikki taas onnistuu ja se mielihyvä, se ilo mitä se antaa. Se on tietysti käänteisesti verrannollinen näihin pettymyksiin eli moottoriurheilussa ne nousut ovat todella korkeita, huiput ovat korkeita ja ne laaksot on todella syviä. Ja sehän on just elämän upeutta. Välillä on kirkasta päivänpaistetta ja välillä on täysin mustaa kaikki.

[00:18:08] Roosa:
Vaikka Ari omiin sanoin kertoikin, että elämä on ollut aikamoista vuoristorataa niin kyllä se elämänilo loistaa kaikesta läpi.

[00:18:16] Essi:
Siitä voisi kyllä moni ottaa mallia, esimerkiksi myös allekirjoittanut. Arin positiivinen elämänasenne on varmasti ollut merkittävä tekijä mikä johti vakavasta loukkaantumisesta toipumiseen ja paluuseen takaisin ratin taakse. Isänsä menettäminen auto-onnettomuudessa Arin ollessa vielä nuori ei tehnyt hänestä kuitenkaan katkeraa autoja kohtaan, vaan hän halusi enemmänkin ymmärtää autoja ja opetella hallitsemaan niitä.

[00:18:42] Roosa:
Useammassakin kohdassa Arin elämää moni tilanne olisi voinut mennä hyvinkin eri tavalla. Onneksi asiat ovat kuitenkin kääntyneet parhain päin. Uskoakseni juurikin arjen positiivisen elämänasenteen ansiosta.

[00:18:59] Essi:
Seuraavaksi saadaan kuulla elämästä kilpauran jälkeen ja siitä mitä Tuupovaara merkitsee Arille nykyään.

[00:19:08] Ari Vatanen:
Meillähän oli Tuupovaarassa ihan normaali maitotila, tosin tosi pieni. Meillä oli neljä hehtaaria maata ja neljä lehmää. Nyt tänä päivänä ajateltuna se vaikuttaa koomiselta ihan, mutta onneksi metsää oli vähän enemmän. Ja eihän sellainen maatalous ole tietenkään järkevää eikä kannattavaa, mutta se oli sitä sodan jälkeistä aikaa, piti Suomi saada uudestaan jaloillensa. Maanviljelijän henki on minussa ollut aina. Vaikka käytännössä kun isä kuoli, kun olin kahdeksanvuotias, sen jälkeen meillä pidettiin lehmiä vielä muutama vuosi. Sitten se tuli liian raskaaksi äidille yksin ja hän siirtyy alkuperäiseen työhönsä eli terveyssisareksi.

[00:19:50] Ari Vatanen:
Alun perin tämä tila täällä Provencessa on ollut viinitila. Täällä oli viisi hehtaaria jäljellä viiniä, kun me tulimme tänne, mutta siitäkin valitettavasti sitten joudumme luopumaan. Meillä on tällä hetkellä viljaa ollut pääasiassa. Sitä on nyt vähennetty paljon ja on laventelin viljelyyn siirrytty, joka toimii kohtalaisen hyvin. Toimii selvästi viljaa paremmin täällä ja laventeliahan on kukkimisaikaan uskomattoman kaunista. Sen lisäksi on ollut aika paljon oliivipuita ja niitä on lisätty määrätietoisesti. Meillä on oma oliiviöljy. Eli laventelia ja jonkin verran viljaa ja sitten sitä oliivia. Nämä on ne kolme jalkaa. Hyvin erilaista Suomeen verrattuna. Ihan itsekin silloin tällöin ennätän traktorin rattiin ja nautin siitä todella paljon. En tietenkään, se täytyy myöntää, en voi enkä haluaisikaan ajaa aamusta iltaan viikkokaupalla. Kun on mahdollisuus tehdä niin monia eri asioita ja palata kuitenkin tänne maatilalle ja olla siitä vastuussa, tää on ollut todella upea kokemus. Se Tuupovaaran iso ympyrä, joka siellä lähti liikkeelle, on omalla tavallaan sulkeutunut. Maanviljelijä on kuitenkin osa tätä luonnon kiertokulkua. Se on oma vapautensa ja mun äitini Hertta aina sanoi, että kun isä Aarne-Pekka sai ensimmäisen ruisleivän syksyllä uunista, isän ilo ja kiitollisuus oli käsinkosketeltavaa. Siinä ollaan kuitenkin osa sitä luonnon kiertokulkua. Lämmin ruisleipää, myllyssä jauhetuista jauhoista omassa leivinuunissa leivottuna. Siinä on se maanviljelyn upeus, kun se lämmin ruisleipä on ekaa kertaa käsissä.

[00:21:52] Ari Vatanen:
Mä en oo sitä tuupovaaralaisuutta kadottanut, sitä että Tuupovaaran pienuudessa on sen suuruus. Sen pienuudessa on sen selkeä identiteetti. Koska sen vähäväkisyydestä tulee sen voima. Helsinki on pieni kaupunki verrattuna oikeasti isoimpiin kaupunkeihin, mutta eihän se, että sä oot Helsingistä ole mitään, jos siellä miljoona muutakin on Suur-Helsingin alueelta. Pariisissa on 10 miljoonaa muutakin. Ei se ole mitään erikoista, mutta Tuupovaarasta on vain muutama. Silloin tullee identiteetistä selkein, et vau, meiltä ei oo montaa. Eli silloin on saanut pitää yhtä niihin muihin tämän vähäväkisen alueen kanssaeläjiin. Niin kuin ihmiset toteavat, kun niitä tuolla maailmalla tapaan, kun ne on sanonut kiitos unelmista, joita olet antanut meille ja että veljeni on ollut sun kanssa kymmenen vuotta sitten samassa lentokoneessa. Ja sitten he sanoo et kylläpä maailma on pieni, niin mä aina lasken leikkiä. Ei maailma ei ole pieni vaan Tuupovaara on iso.

[00:23:03] Roosa:
Tämä voi kuulostaa aika kliseiseltä, mutta ainakin Arin tapauksessa, sinä voit lähteä maaseudulta, mutta maaseutu ei lähde sinusta. Vai mitä?

[00:23:12] Essi:
No pitäähän tuo paikkansa. Itsekin asun nyt täällä Joensuussa varsin lähellä keskustaa, mutta silti sen verran rauhallisella alueella, että lähemmäs ei välttämättä haluaisi edes muuttaa. Kyllä niitä sellaisia pieniä palasia maaseudulla asumisesta haluaa pyrkiä säilyttämään, että on esimerkiksi luonto siinä lähellä.

[00:23:31] Roosa:
Niinpä Tuupovaara on myös Arille selvästi edelleen merkityksellinen paikka, kun on siellä lapsuutensa viettänyt.

[00:23:38] Essi:
Niin kuin Roosa totesi hetki sitten, sinä voit lähteä maaseudulta, mutta maaseutu ei lähde sinusta.

[00:23:45] Roosa:
Myös sellainen maaseutuhenkisyys on hänessä säilynyt, kun on Ranskassakin päätynyt maanviljelijäksi.

[00:23:54] Roosa:
Tässä jaksossa on saatu kuulla rallin maailmanmestari Ari Vatasen elämästä ja ajatuksista. Pienestä Tuupovaarasta lähtöisin olevan Vatasen matka on kuljettanut häntä ympäri maailmaa.

[00:24:05] Essi:
Oli hienoa päästä kuulemaan Arin tarinaa hänen itsensä kertomana. Kiitos Arille haastattelusta ja kiitos sinulle, että kuuntelit tämän jakson. Tämä oli Näin meillä maalla.

[00:24:20] Roosa:
Tämä podcast on toteutettu yhteistyössä Joensuun kaupungin ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. Toteutuksesta vastaavat Karelian mediaopiskelijat.

Puhujat:
Roosa, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Essi, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Tapio Suominen, Moderno Oy:n toimitusjohtaja
Ari Vatanen, rallin maailmanmestari

[00:00:02] Roosa:
Tervetuloa kuuntelemaan Näin meillä maalla-podcastia. Tämän podcastin tarkoitus on keskittyä Joensuun maaseudun elämään nostamalla esiin sen mielenkiintoisia tarinoita. Tervetuloa mukaan.

[00:00:18] Roosa: 
Moi. Tänään meillä täällä äänessä on minä Roosa

[00:00:21] Essi: 
Ja minä Essi.

[00:00:23] Roosa:
Tässä jaksossa sukelletaan rakentamisen ja varsinkin hirsirakentamisen maailmaan.

[00:00:28 ]Essi: 
Pääsemme kuulemaan hirsirakentamiseen erikoistuneen rakennusfirma Moderno Oy:n toimitusjohtajaa Tapio Suomista. Häneltä tiedustelimme, miksi hirsirakentaminen on isosti tällä hetkellä pinnalla.

[00:00:42] Roosa: 
Toisena Haastateltavana olikin toinen mielenkiintoinen henkilö, sillä langan päähän saimme rallilegenda Ari Vatasen. Mitä tekemistä Ari Vatasella on rakentamisen kanssa. No hänellä on rakennusprojekti meneillään Tuupovaarassa.

[00:00:56] Essi:
Mutta pidemmittä puheitta mennään kuuntelemaan Moderno Oy:n Tapio Suomista.

[00:01:01] Tapio Suominen:
Tapio Suominen ja nyt tässä viimeisen vuoden verran ollaan rakenneltu Koveroon Tuupovaaran kupeeseen hirsirakennustehdasta Modernoa. Tehdään oikeastaan laidasta laitaan. Meidän konekanta/puudimensiot antaa myöten tehdä 5 millisestä hirrestä esimerkiksi mitä tehdään, loma-asuntoja, varastoja, vajoja, tällaista pienimuotoista rakentamista tai sitten niin kuin isoin hirsikoko mikä meillä menee koneesta läpi, on 250x250mm millä me voidaan tehdä jopa niin kuin kouluja ja päiväkoteja, mikä on tänä päivänä aika muoti-ilmiö Suomen puolella.

Konekanta on aika samanlaista kuin isoilla kilpailijoilla eli 12,1 metrinen hirsi voidaan laittaa hirsiaihiokoneeseen ja siitä lähetään työstämään rakennuksia. Eli tässä kohtaa pisin seinän pituus vois olla vaikka 12,1 metriä. Ollaan yhteistyössä Idän Metsäkone Oy:n kanssa eli puunhankinta ja me ollaan saman katon alla materiaalitoimittajan kanssa. Koverossa oleva vanha Karelia Parketin tehdasmiljöö on ollut jo puun kanssa tekemisissä tämä Karelia Parketti aikaisemmin ja siellä on valmis infra olemassa niin löytyi sopivat hyvät toimitilat ja saman katon alla tosiaan toimii jo Idän Metsäkone niin on haettu synergiaa sitä kautta. Puunsaanti on jopa siltä kannolta asti tämän yhteistyökumppanin avulla, optimoinnit ja nämä asiat, on niin kuin omissa käsissä.

[00:02:40] Tapio Suominen:
Kyllä se on kovaa kasvua hirsiteollisuus ottanut tässä ja Suomellakin on oma hirsirakentamisen ohjelma päällä mikä pikkuhiljaa kasvaa ja kasvaa, mutta alalla on niin kuin Suomen osalta on ollut jopa kovaakin kasvua viimeisen kahden vuoden aikana. Omakotitalorakentaminen on piristynyt todella paljon ja nyt vaan katsotaan myös se, että kun se jatkuu koska kaikki rakentaminen on valitettavasti kallistunut mutta näyttää että se on hyvällä suunnalla. Ne on energiatehokkaita taloja. Ja sitten että kun se on luonnonmateriaaleja.

Ihmiset haluavat tällaisen materiaalin mikä on toimiva ja tietyllä tapaa hengittävä ja turvallinen asua. Siinä mennään jo vähän Suomen vanhoihin perinteisiin. Yhdessä vaiheessa 1970- luvulla ruvettiin kaikki tekemään betonista tiilitaloja ja kaikkia näitä, se on vaan se ajan juttu mutta sitten mietitään, että maaseudulla on 1920–30-luvulla tehtyjä hienoja hirsitaloja mitkä on edelleen hyvässä kunnossa. Se on nyt tullut myös kaupunkiin taas pikkuhiljaa takaisin huomattu, että vanha perinteinen kestää kyllä.

[00:04:00] Tapio Suominen:
Se muunneltavuus/se että jos meillä on 12,1 metrinen aihio ja totta kai kantavuudet, tämmöiset asiat pitää, mutta helppoja on aukotukset, huonejärjestykset, kaikki tämmöiset. Se on helppo materiaali työstää, tehdä läpimenoja, ikkuna- ja oviaukotuksia. Kaikkea tämmöistä. Se muuttaminen, suunnitteluohjelmalla saadaan aika helposti asioita. Ulkopinta ja sisäpuoli pinta on heti valmista. Sillä saadaan aika helposti rakennettua/muunneltua kivuttomasti.

Mitä voisi olla hirsirakentamisen haittapuolet. En ole hirveästi sitä miettinyt minkä vois olla semmoinen haitta, että totta kai voi olla tällaiset syksyolosuhteet, että on pystytys talolle. Syksy aikaa ajaa, pääsee kastumaan ja sitten pitää niin kuin muistaa kuivattaa, myöskin saada katto pään päälle nopeasti ja saada rakennus säältä suojaan tehtyä. Siinä niin kuin kaikessa rakentamisessa on sitten villan laitto seinään tai tämmöisen. Niin se vaan se säältä suojaan tekeminen, se on totta kai siinä oikeastaan on isoimpia riskejä. Ei kastella talon runkoa tuolleen syksy aikaan.

[00:05:22] Tapio Suominen:
Kai kun niitä on tarjolla enemmän markkinoilla. On aika hyvin hirsiteollisuus tuonut esille niitä projekteja niin kuin kouluja ja päiväkoteja. Rupeaa positiivinen sanoma siitä hiiritalosta, että niitä on kaupunkeihin ruvennut enemmän tulemaan ja ihmiset on tyytyväisiä. Se lähtee ihan siitä, että saatu kustannustehokas vaihtoehto.

[00:05:47] Tapio Suominen:
Hirsirakentamiselle ainakin tällä alueella on kysyntää ja näkee että ihmiset miettivät hirsitaloa vaihtoehtona niin ei silloin ole ainakaan asioita tehty väärin ja me ihmiset uskovat siihen hirsirakentamiseen ja se tuo sitä kautta kasvua. Toivotaan että saataisiin tehtyä tulevaisuudessa joku aito, vaikka hirsikerrostalo mihin ei tarvittaisi metallirakennetta sinne kantaviin osioihin niin se olis kova juttu.

[00:06:19] Roosa:  
Ja näin saatiin kuulla hirsirakentamisesta alan asiantuntijalta. Moderno Oy ja monet muut samankaltaiset tehtaat ovat tärkeitä työllistäjiä, erityisesti tämmöisillä pienillä paikkakunnilla. Nämä hirsivalmistajat tekevät tärkeätä kehitystyötä joka on jatkunut jo tuhannen vuoden ajan. Hirsirakentamisella on siis pitkät perinteet.

[00:06:39]Essi: 
Hirsirakentaminen on myös kotimaista, sillä lähes kaikki materiaalit valmistetaan Suomessa. Hirsirakennus hengittää hyvin ja sitä kautta siellä on myös terveellinen sisäilma. Niin kuin Tapio tuossa haastattelussa totesi niin hirsirakennukset ovat pitkäikäisiä ja kestäviä. Pohjaratkaisut ja hiiren ulkonäkö ovat helposti muokattavissa.

[00:06:59]Roosa: 
Yksi iso plussa hirsirakentamisessa on myös sen ympäristöystävällisyys. Tiesitkö muuten, että hirsi sitoo hiilidioksidia myös rakentamisen jälkeen. Tutkimuksien mukaan keskikokoinen hirsitalo sitoo hiilidioksidia yli kolmekymmentä tonnia, joka vastaa yli 15 vuoden polttomoottoriauton käyttöä.

[00:07:17]Essi: 
No se on kyllä paljon.

[00:07:23] Roosa:  
Rallilegenda ja maailmanmestari Ari Vatanen asuu tällä hetkellä Ranskan Provencessa. Hän on kuitenkin alun perin lähtöisin Tuupovaarasta, johon hän rakentaa tällä hetkellä omakotitaloa.

[00:07:35] Essi:  
Lähdetään kuuntelemaan mistä projekti sai alkunsa ja miten se on edennyt.

[00:07:39] Ari Vatanen:  
Olen Ari Vatanen ja toivotan teille hyvää huomenta täältä Ranskan Tuupovaarasta eli Ranskan Provencesta, joka on nyt meidän asuinmaamme, mutta Suomi on aina isänmaa ja siinä on iso ero. Meillä ei mitään järkevää projekteja meidän perheessämme taida ollakaan. Nähdään jotain ja innostutaan ja tehdään. Tosin tämä Tuupovaaran taloprojekti on meillä siis kytenyt mielessä vuosikymmeniä, ja Rita viisaana leidinä on ollut kannustamassa, minullakin on välillä usko siihen loppunut.

Eihän nyt, jos katsoo taloudellisesti, ole todellakaan järkevää rakentaa. Siellähän saisi muutamalla 10 000 saisi omakotitalon. Rakentaminen on kuitenkin tänä päivänä todella kallista ja myydessähän et saa mitään. Mutta ei sellaista tarkoitustakaan, vaan että meidän perheelle, lapsille ja tuleville polville säilyisi yhteys Tuupovaaraan, koska nyt meillä ei ole mitään omaa paikkaa, sen syytä on jos yhteys Tuupovaaraan tulee katkeamaan. Toivottavasti Luoja suo vielä terveitä päiviä minulle ja Ritallekin paljon, että itsekin ehtisimme siellä olosta nauttia. Siellä tosiaan on järvenrantaan aloitettu omakotitalon rakennustyömaa. Tästä täytyy nostaa kyllä hattua taas Joensuun kaavoitusviranomaiselle, että se on täysin vielä mahdollista tänä päivänä tehdä näin, että ne asiat sujuu erittäin hyvin viranomaisten kanssa. Tämmöinen unelmien kohde meillä on siellä. Perusta on jo tehty ja kevättalvella jatkuu rakentaminen.

[00:09:10] Ari Vatanen:  
Tosiaan se rantatontin paikkaa mihin se nyt tulee, siinä siskoni on ihan vieressä ja veljeni muutaman sadan metrin päässä. Jopa isäni 1950-luvulla oli katsonut, että jos hän joskus rakentaisi mökkiä, siihen hän rakentaisi sen. Siihen nyt ja Ritalle ja meille jää hehtaarin tontti ja se on järven rannassa ja 12 metriä järven pinnan yläpuolella, siitä on aika jyrkkä rinne. Siitä oikeastaan saisi aika hyvän liukumäen siitä mäen päältä. Panisi muoviputken ja vettä niin hyvän kyydin järvelle. Mitäs jos tehtäisiinkin näin.

[00:09:48] Ari Vatanen:  
Tämä on ollut aikamoista opettelua tämä rakennusprojekti, kun ei pientä kesämökin laajennusta lukuun ottamatta ole ollut tekemisessä. Jo pelkän talotyypin valitseminen, siellä on satoja eri mahdollisuuksia mutta tekniikka on kehittynyt niin hyvin tänä päivänä. Meilläkin loppujen lopuksi, vaikka pitkätavarasta luulimme sen rakentavamme, niin sitten tämä kokemuskirjallismiesystävämme suositteli että tänä päivänä itsekin ottaisi kyllä sen hirsirungolle. Ne on kehittyneet ja ne voi tänä päivänä muokata sen pohjapiirustuksen ihan haluamallaan tavalla. Kun on pätevien ihmisten kanssa tekemisissä niin kyllä kaikki onnistuu. Tietysti siellä pitää olla sitten omasta puolesta mies valvomassa töitä, mutta tässä lähtökohtana on kuitenkin se, että on sellaisia ihmisiä, joihin luottaa ja tietää. Siihen se perustuu se rakentaminen tänä päivänä.

Nyt kun olin sitä valua seuraamassa Ritan kanssa silloin syyskuun lopussa niin kyllä oli hienoa nähdä miten hyvin kaikki toimi. Milloin Lokan betonilta tuli, tai tulipa Lieksasta astikin, betonia, kaikki meni kuin nappiin, että hän tulee eristeet, jotka on edellisenä päivänä vielä tehty. Ne tulee sitten kuorma autossa seuraavana päivänä ja betoniauto tulee siihen perään. Tuo tämän päivän tekniikka se on todella edistynyttä ja helpottaa työn tekemistä suunnattomasti. Oli todella hienoa seurata miten rakennus pannaan liikkeelle.

[00:11:27] Roosa:  
Hirsirakentaminen on iso osa suomalaista historiaa ja monelle suomalaiselle myös osa jokapäiväistä elämää. Meidän perheellämme esimerkiksi on hirsimökki, kesämökki pyöröhirrestä rakennettu ja veli asuu hirsitalossa. Mites Essi, onko teillä hirsirakennuksia?

[00:11:46] Essi:  
Meillä kotona pihasauna on pyöröhirrestä rakennettu. Muuten on muut materiaalit käytössä.

[00:11:57] Roosa:  
Ite on kyllä vuosien saatossa oppinut arvostamaan enemmän ja enemmän hirsirakennuksia. Se minun veljen talo on 1900-luvun alkupuolelta eli se on todellakin vanha hirsirakennus ja kyllä sitä niin kuin hirsirakentamista ja sen perinteitä arvostaa kun näkee miten ne kestää ajasta ja polvesta toiseen.

Essi: [00:12:20] Vaikka meilläkään ei noita hirsirakennuksia ole niin paljon, niin itse olen aina tykännyt siitä tunnelmasta mikä niissä hirsirakennuksissa on. Se on jotenkin vähän semmoinen spesiaalimpi verrattuna johonkin tiilitaloon tai muuhun tällaiseen.

Roosa: [00:12:38] On samaa mieltä. Niissä semmoinen omanlaisensa lämpö.

Essi: [00:12:42] Joo se on kyllä juurikin näin.

Essi: [00:12:49] Ari Vatanen on matkannut maailmalla, mutta samalla hän on nähnyt, kuinka Tuupovaarassa on tapahtunut muutosta vuosien ja vuosikymmenien aikana.

Roosa: [00:12:59] Seuraavaksi saadaan kuulla, miten hän kuvailee tätä muutosta ja miksi Vatasen mielestä kaikkien tulisi asua maalla ainakin jossain elämänvaiheessa.

[00:13:08] Ari Vatanen:  
Kun ajattelen Tuupovaaraa, johon nyt olemme rakentamassa omaa taloa, joka tuntuu ihan uskomattomalta, että olemme sellaiseen vähän kreisiin projektiin lähteneet mukaan. Se muutos on ollut ihan ihan niin järisyttävä mikä sieltä 1960-luvulta eteenpäin on tapahtunut. Silloin meidän yhteiskuntamme oli niin sodanjälkeinen. Se oli maaseutuvaltaista, toimi tietenkin ymmärrettävästi voimakkaalla valtion tuella ja se oli tarpeellista siihen aikaan. Väkiluku sen jälkeen on dramaattisesti romahtanut ja kaupungin valot ovat kirkkaat.

Tuupovaarassa meillä on ihan hämmästyttävän loistavasti vedetty tuupovaaralainen perheyhtiö Ouneva Oy jossa on yli 600 ihmistä töissä. Joka on erittäin hienosti johdettu firma, joka on kasvanut ja osannut suuntautua siihen suuntaan mihin elämä kehittyy, eli tuottaa tämmöisiä korkean jalostusarvon tuotteita ja Heikki-isä on sen aloittanut ja Mikko-poika on loistavasti sitä vienyt eteenpäin ja kehittänyt. Ja siitä huolimatta, että meillä on tämmöinen harvinainen aarre Tuupovaarassa, niin eihän sinne löydy työntekijöitä, vaikka olisi töitä, koska ihmisten vaatimustaso on kasvanut niin paljon, että lapset eivät tyydy enää, jos on pelkästään vain urheilua ja partiotoimintaa. Ihmiset haluavat monimuotoisempaa elämää.

Nyt kun pandemia on ympäri maailmaa havahduttanut ihmiset siihen, että ehkä ei olekaan fiksua asua seitsemännessä kerroksessa pienessä asunnossa koko elämää. Ehkä osaan elämän aikaa kyllä, vaan sitten myöhemmässä elämänvaiheessa, kun haluaa helpompaa ja vaivattomampaa elämää. Mutta kuitenkin jossakin elämänvaiheessa niin ihminen haluaa kuitenkin asua pääsääntöisesti omakotitalossa ja jos on mahdollisuutta ja vapautta asua maan pinnalla. Se on lapsille parempaa ja semmoinen maastotyyppinen asuminen niin se elämänlaadun kannalta on hyvä.

Ja se on selvä, että ihmiset asuvat liian lähekkäin toisiaan, kun katsoo miten Suomessakin kaupunkien omakotitaloalueet on. Sen on ilmailua harrastamalla joskus mahdollista katsoa ylhäältä päin, näki, miten hirveän lähelle talot rakennetaan toisiaan. Ja kun meillä ei ole mitään muuta kuin maata ja metsää Suomessa. Meillä ei ole mitään muuta kuin tilaa. Siinä on sellainen vääränlainen ideologia takana, että pannaan ehdoin tahdoin talot lähelle toisiaan. Kun ihminen menee sisään, se joutuu vetämään verhot ensimmäisenä alas ettei naapuri katso sisään. Se on kuitenkin nähty, että sellaisella alueella helposti ihmisten viihtyvyystaso laskee. Ja kun meillä on tätä rantaa ja mahdollisuutta niin pitäisi voida ihmisten saada asua väljemmin ja mahdollistaa se. Meillä Suomessa ihmiset asuvat noin muihinkin Pohjoismaihin verrattuna hyvin ahtaasti. Ruotsissa on kaavoitus paljon helpompaa kuin Suomessa. Sellaista yksityisen ihmisen elämänlaatua, että ihminen itse voisi päättää enemmän mikä hänen omalle elämälle on sopivaa ettei yhteiskunta latista niitä ihmisen unelmia liikaa. Ja sille on niin hyviä esimerkkejä, kun katsotaan vaikka Ruotsia. Siellä on asiat paremmin hoidettu.

[00:16:46] Ari Vatanen:  
Olemme sitä tietenkin usein pohtineet, että miten pitkään voi ulkomailla asumista jatkaa. Niin pitkään kuin tämä tuntuu luontevalta. Jotenkin asioiden täytyy loksahtaa paikalleen, ne palikat, kun jotain muutoksia tapahtuu elämässä. Toisaalta tämä maaseutuelämämme täällä Provencessa, tämä antaa niin niin paljon. Maatilan pyörittäminen ja kaikki mitä siihen liittyy. Myös semmoinen asia kuin valo. Tää on Euroopan valoisinta aluetta ja täällä noin 300 päivänä vuodessa on aurinkoa ainakin osan päivää näkyvissä.

Tämä on juuri päinvastoin kuin Englannissa. Joka kerta kun täällä sataa on yleensä iloa, ai ihana, nyt tulee sadetta. Ja niin kuin nytkin taas tuolla pilvettömältä taivaalta paistaa, niin kuin täällä yleensä paistaa, kun se ei paista nii silloin on iloinen. Englannissa se on päinvastoin, vau nyt kerrankin näkee aurinkoa, yleensä siellä sataa aina. Täällä arkipäivän elämän laatu on Välimeren alueelle erittäin korkea. Se on totta. Ihmiset panostavat täällä siihen ihan niihin pieniin asioihin. Täällä rekkamies, kunnon duunari, hän pysähtyy kunnon aterialle. Sen ei tarvi olla tosiaan Michelin-tähti-ateria vaan se voi olla hyvinkin yksinkertainen, mutta hän rauhassa istuu alas ja siitä nautitaan. Ja se tuo siihen elämään sellaista arkipäivän elämänlaatua ja se on täällä hyvä.

Totta kai haluaisin Suomessa olla enemmän. Ja kun kaikkea ei voi kerralla mitenkään saada, että mikä tämä maatilan kohtalo myöhemmin tulee olemaan, se on vielä toistaiseksi iso kysymysmerkki. Minä olen oppinut aina ajattelemaan optimistisesti, että kyllä sitten ne asiat luontevasti loksahtavat paikalleen. Tällä hetkellä se, että nyt pääasiassa olemme täällä, tuntuu hyvältä. Mutta samaan aikaan haluaisimme olla Suomessa enemmän ja voitaisiin ollakin täällä vähemmän. Sitten tietysti mitä tälle maatilalle tapahtuu, se on sitten kysymys, joka on vielä auki.

[00:19:11] Essi:  
No miten on Roosa, pitääkö sinun mielestä ihmisen joskus elämänsä aikana asua maalla?

[00:19:17] Roosa:  
Mie en ite ole asunut kuin kaupungissa vakituisesti. Toki kesällä oon viettänyt aikaa mökillä ja näin. Kyllä me on sitä mieltä, että se tekisi kaikille hyvää. Itsekin kyllä toivon, että jossain vaiheessa pääsen sitten maaseudulle sinne vähän rauhallisempaan ympäristöön asumaan. Kyllä mie koen, että se ois kaikille hyödyllistä. Tämä oli tämmöinen kaupungissa asuneen näkökulma. Mites Essi, sie oot maalla niin mitä oot mieltä? 

[00:19:47] Essi:  
Joo itsehän asuin siis ensimmäiset vajaa 20 vuotta maaseudulla koko ajan, että sitten vasta oon joutunut muuttamaan ensimmäisen kerran kaupunkiin ja tuota kyllä useasti tulee semmoinen fiilis, että haluaa takaisin sinne maaseudulle ja sinä rauhalliseen ympäristöön. Maaseudulla asuminen tietynlainen rauha koko ajan, vaikka sielläkin tapahtuu ja on vaikka liikennettä mutta ei läheskään niin paljon kuin täällä. Yöllä jos joku auto menee ohi niin se ei jotenkin haittaa mutta täällä jotenkin siihen keskittyy paljon enemmän ja se rupee ärsyttämään. Jotenkin mie kaipaan sitä maaseudun rauhallisuutta omaan elämää.

[00:20:47] Roosa:  
No niin, tässä jaksossa on päästy syventymään rakentamisen ihmeelliseen maailmaan. Voidaan varmaan kaikki olla siitä yhtä mieltä, että hirsirakentaminen on erittäin hyvä vaihtoehto ja tarjoaa monia mahdollisuuksia.

[00:21:00] Essi:  
No kyllähän se näin on. Kiitos Tapio Suomiselle ja Ari Vataselle haastatteluista ja kiitos sinulle, että kuuntelin tämän jakson. Tämä oli Näin meillä maalla

[00:21:14] Roosa:  
Tämä podcast on toteutettu yhteistyössä Joensuun kaupungin ja Karelia ammattikorkeakoulun kanssa. Toteutuksesta vastaavat Karelian mediaopiskelijat.
 

Puhujat:
Roosa, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Essi, Karelia-ammattikorkeakoulun opiskelija
Esa, pientila Holck -tilan pitäjä

Roosa: [00:00:02] Tervetuloa kuuntelemaan. Näin meillä maalla podcastia. Tämän podcastin tarkoitus on keskittyä Joensuun maaseudun elämään nostamalla esiin sen mielenkiintoisia tarinoita. Tervetuloa mukaan.

Essi: [00:00:19] Hei tänään täällä äänessä pelkästään Essi. Tässä jaksossa päästään tutustumaan pientilallisen elämään. Kurvasin Kiihtelysvaaran tai tarkemmin sanottuna Huhtilammelle. Sieltä löytyy pientila Holck -nimistä tilaa pitävä Esa Holck. Esalla on pientilallaan lampaita kanoja ja vuohia, mutta ehkä tunnetuimpana villasikoja. Kyllä, kuulit oikein. Villasikoja ei villisikoja. Lähdetään kuuntelemaan minkälaista elämää pientilalla Holckilla vietetään. Esa kertoo, miten on päätynyt muuttamaan Kiihtelysvaaraan, minkälainen on normaali päivä pientilalla ja minkälainen on villasian elämänkaari.

Esa: [00:01:03] Okei, eli minä olen Esa Holck ja viljelen täällä tämmöistä Pientila Holck -nimistä tilaa tai enemmänkin pidän. Ja lisäksi käyn palkkatöissä. Ja ja asustelen täällä Huhtilammella Kiihtelysvaarassa. No nyt on jonkun verran reilu sata, jos kanat lasketaan mukaan, niin noin 120 eläintä. Sikoja niistä enin osa, vajaa 90. Suurin piirtein siinä se tulee pyörimään pidemmän aikaa nyt. Sitten reilu 10 lammasta ja se on edelleen vähenemään päin ja sitten kanoja.

Esa: [00:01:46] Kaikkihan lähti alun alkaen siitä, että asuttiin Tampereella ja sieltä haluttiin muuttaa maalle. Ja silloin jo oli jonkun näköistä haavetta omavaraisuushommista, että kasvimaata, kanaa ja semmoista. No ajatus oli silloin alun alkaen, että siihen Tampereen lähelle, mutta sitten päädyttiin tänne Kiihtelysvaaran. Ja osaksi sen takia, että täältä sai kerralla isomman tilan ja sitten tämä isompi tila mahdollisti sitten taasen enemmän eläimiä. Sitten jonkun vuoksi siat on ollut semmoinen asia, joka mulla on kiehtonut hyvin pitkään. Aika pitkälti sen älykkyyden vuoksi. Tästä syystä päädyin näihin sikoihin.

Esa: [00:02:35] No lajihan on semmoinen, joka pärjää kesät ja talvet ulkona. Koppi täytyy tietenkin olla ja olkia täytyy olla talvella. Ja kesällä pitää olla rypemispaikat ja muut. Hyvin sikamainen sika ja sian lajityypilliseen elämään sopeutunut sika, jolla on vaistot vielä tallella. Osaa hoitaa porsaansa ja osaa hoitaa porsimisensa. Hyvin terve, hyvin lauhkealuontoinen, mutta silti osaa nimenomaan sen porsaspuolustuksen ja tämmöiset. Siis osaa käyttäytyä kuten sika.

Esa: [00:03:14] Normipäivä, jos ajatellaan silleen, että mie käyn päivävuorossa töissä, niin alkaa sikojen ruokinnalla. Herään ja käyn siat ruokkimassa ja lähden päivätöihin. Kun tulen töistä, niin uudestaan sikojen ja lampaiden ruokinnat ja sitten perusteellisemmat ruokinnat eli heinien jakamiset ja seuraavan aamun valmistelut. Ja sitten kaikki siivoamiset ja tämmöiset. Yleensä menee kahdeksan tuntia oikeissa palkkatöissä ja sitten menee se kuutisen tuntia täällä tilan hommissa.

Esa: [00:03:56] Kaikkihan lähtee siitä, että minun possuni syntyy oman emakkonsa kanssa vapaassa karsinassa tai sitten kesäaikaan saattaa ihan uloskin. Riippuen vähän minkälaisia kelejä on tiedossa ja minkälaiset olosuhteet muuten pystyy sillä hetkellä tarjoamaan. Kumminkin joka tapauksessa saa vapaasti mammansa kanssa syntyä. Mie kutsun niitä mammoiksi aina. Ja sitten se elelee siinä, mamma vapaasti ja porsaat vapaasti. Mamma on tehnyt hyvän pesän niille ja elelee siinä tissin kanssa useamman kuukauden. Yleensä ainakin sinne kolmen kuukauden ikään astin. Osa käy kuusi kuukautisiksi asti. Välissä vähän joutuu katsomaan, että miten mamma jaksaa, koska imettäminen vie paljon energiaa.

No urospossut joudutaan tietenkin leikkaamaan jossain kohtaa, joka tapahtuu näiden kanssa kivunlievityksellä. Kun tavanomaisilla se ei välttämättä tapahdu aina kivunlievityksen kanssa. Mutta niiden elämä ei oikeastaan siitä muutu sen kummemmin laisinkaan, että se on pelkkä eläinlääkärin toimenpide niin kuin koirilla niin samalla tavalla ratkaistaan. Sitten oikeastaan se on tasaista kasvua sinne puolentoista vuoden, kahden vuoden ikään asti siinä omassa laumassansa.

Mulla on kaksi laumaa, joiden koot tällä hetkellä on 40 kappaletta reilu niin molempien. Niillä on omat asemansa siellä ja mie pystyn jonkun verran tulkitsemaan siitä lauman hierarkiasta semmoisia asioita, että esimerkiksi silloin kun on pieniä porsaita, ne saa olla hyvin rauhassa ja niillä on hyvin vapaat oltavat. Niillä on erityisoikeudet silloin. Sitten jossain kohtaa, kun ne kasvaa, niin tulee enemmän vastuuta ja ne menettää niitä erityisoikeuksiansa, ja sitten niistä tulee jossain kohtaa täysivaltaisia laumanjäseniä. Mutta kaikki ei missään nimessä pääse asemaan, missä ne olisivat korkeimmassa asemassa, vaan se on hyvin hierarkkinen possulauma ja se niitten systeemi. Toiset pääsee korkeammalle kuin toiset ja sitten oikeastaan siinä kohtaa, kun ne pääsee korkeammalle, niin sitten ne alkaakin jo olemaan niin isoja, että valitettavasti teurastuksen aikakin alkaa olemaan. Siinä kohtaa pääsee seuraavat taas sinne ylimmälle portaalle, että tavallaan sen huomaa aina siinä sian kasvussakin, että kun se pääsee sinne ylimmälle portaalle silloin lähtee oikein tosissaan kasvamaan.

Esa: [00:06:38] Eli sitten ne lähtee tästä. Neljänkymmenen kilometrin päähän kuljetetaan teuraaksi. Yleensä lähtee semmoinen nelisen kappaletta yhtä aikaa sinne ja siellä nätti toimenpide. Ja sitten viikon päästä haen lihat takaisin ja sitten ne suoramyydään täältä tai REKO-jakelun kautta ja sitten ravintoloista satunnaisesti. Ja siinä oikesti ne asiakkaat, eli ihan yksityishenkilöt oikeastaan se isoin asiakasryhmä tällä hetkellä.

Esa: [00:07:13] Alun perin olen Kittilästä kotoisin ja minun kotipaikan naapurissa oli minun mummolla, jossa oli lehmiä. No se varmaan jotain anto sinne ja sitten lisäksi minun oma kotipaikka, niin se oli sitten taas porotila. Eli sitä mie oon tehnyt nuoruudessa jo aika pitkän aikaa, että sitä kautta varmaan osaksi. Ja sitten on kirjallisuudesta, toisilta saaduilla kokemuksilla. Tämä mangalitzan kasvattaminen on vähän semmoista, että meidän on pakko jakaa mangalitzakasvattajien keskenämme tietoja, koska tämä on niin uutta kumminkin. Ja kaikennäköisiä juttuja, niin tavallaan ollaan tässä hommassa edelläkävijöitä. Ja meidän pitää selvittää tosi paljon ja osaksi todella vanhaa kirjallisuutta kaivella, joka taasen keskittyy siihen aikaan kun ei ollut vielä semmoista tehotuotantoa, vaan siat kasvoi enemmän niin kuin ne nyt kasvaa. 1900-luvun alun kirjallisuudessa kirjoitetaan oikeastaan paljon enemmän tästä siankasvatuksesta, jos mie nykykirjallisuuden siankasvatuksesta otan.

Essi: [00:08:42] Näin saimme kuulla Esalta vähän minkälaista elämää eletään pientilalla. Esa siis kasvattaa villasikoja eli mangalitzoja. Villasika on itävalta-Unkarin keisarikunnassa 1860-luvulla jalostettu alkuperäissikarotu. Rotu on siis ajoilta, kun ei ollut vielä lämmitettyjä sikaloita, vaan siat joutuivat pärjäämään ulkona. Suomessa villasika on vielä harvemmin sikaloissa esiintyvä laji. Kuitenkin ulkomailla se on varsin suuressa suosiossa erityisen rasvapitoisen lihansa takia. Manglitza onkin rasvatyypin sika, sillä sen teuraspainosta jopa 30% saattaa olla rasvaa. Oli mielenkiintoista kuulla kuinka sattumat toivatkin hänet Kiihtelysvaaran. Oppi tilan pitämiseen on myös saatava jostain ja Esan kohdalla se on kulkenut suvussa. Tuo on ihan yleistä, että peritään tai yleensä peritään tila, mutta Esa päätti tehdä toisin eli ottaa se oppi sieltä ja aloittaa ite jossain puhtaalta pöydältä. Itellä herätti myös mielenkiintoa, että kirjallisuudesta opitaan tai haetaan sitä oppia. Tai no ei se sellainen mitenkään maata mullistavaa ole. Mutta se, että se kirjallisuus on kuitenkin varsin vanhaa. Että jos ajatellaan, niin myö lähdetään yleensä normaalisti etsimään tietoa mahdollisimman ajankohtaisesti. Tuntuu, että Esan tilan pitäminen on vähän semmoista, että käytetään vähän perinteisempää meininkiä.

Essi: [00:10:23] Esalle on tärkeää, että hänen pientilansa noudattaa eettisiä valintoja. Mitä tämä tarkoittaa hänen kohdallaan ja mitä mieltä hän on mediassa runsaasti huomiota saaneisiin ympäristöystävälliseen ruokaan ja kasvisruokaan? Mennään kuuntelemaan ja annetaan Esan kertoa.

Esa: [00:10:42] Se näkyy jo pelkästään tuossa lajin valinnoissa eli on sen mukaan valittu eläinlajit, että ne kestää erilaisia olosuhteita kuten tämä mangalitza. Se ei pala auringossa eikä se palellu pakkasella. Valmiiksi on jo sopeutunut erilaisiin olosuhteisiin ja sille pystyy lajin mukaiset olosuhteet tarjoamaan sitä myöten. Koska sitten taasen esimerkiksi tavanomainen sika, joita Suomessakin kasvatetaan noissa sikaloissa. Niin se ei kestä aurinkoa eikä se kestä pakkasta. Ei sille pysty oikein tarjoamaan lajityypillistä elämää. Ja sitten muutenkin mahdollisimman paljon ulkona siat saa olla. Mahdollisimman paljon muiden emojensa kanssa ja mahdollisimman paljon yritetään olla vierottamatta. Joskus on pakko, mutta yritetään olla.

Esa: [00:11:38] Toivoisin vielä enemmän, että muuttuisi se tai että tulisi entistä laajemman rintaman kulutustottumuksien muutosta. Nyt on hirveästi näitä, jotka ovat kiinnostuneita ja siellä se vetääkin hyvin, mutta isossa mittakaavassa se on sitten taas hiukan eri asia. Että siellä mielletään helposti se, että kun on kotimainen tuote niin se riittää, vaikka minun mielestä se ei ole vielä se riittävä kriteeri. Koska meillähän ei ole läheskään kaikki pykälät eikä eläinkasvatus läheskään sillä mallilla, kun se pitää olla. Ihmisten pitäisi siirtyä enemmän näihin laiduntaviin eläimiin ja niiden lihansyöntiin. Hyviä on justiinsa kyytöt, ylämaankarjat, lampaat, mangalitzasika. Sitten maitopuolella luomua, se on taas laiduntava eläin ja laidunnus yleisesti. Niin se on semmoinen asia, joka mulle itselle on tärkeää luonnon monimuotoisuuden takia. Mie pystyn tuolleen, kun mulla eläimet liikkuu ulkona. Mie tarjoan sadoille keltasirkuille elinmahdollisuuden tässä talvella ja sitä myöten mulle tulee vaikka mitä muuta elämää tähän ympärille kanssa. Sitten tulee pöllölintuja. Viime kesänä laitettiin tuonne haukanpesä. Katotaan saako siihen asukkaan. Siis tämäkin on osaksi minusta sitä eettisyyttä se, että saapi sitä elämää ympärilleen. Jos eläimet on sisällä, niin se ei ollenkaan ruoki sitä luonnon monimuotoisuutta ympärillä.

Esa: [00:13:28] Ihmisten pitäisi syödä enemmän kasvisruokaa. Lihan pitäisi olla herkkua. Ei jokapäiväinen juttu, mutta me tarvitaan eläimiä. Laidunnus pitää yllä semmoisia biotyyppejä, joita ei muuten olisi. Meiltä häviäisi monia lajeja täältä maapallolta, jotka on mammuttien jäljiltä olleet täällä. Ja sitten tuli ihminen ja ihmisen eläimet, jotka laidunsivat ja ovat sitä myöten säilyneet. Mutta jos meiltä eläimet häviää laidunnuksesta, niin sitä myöten häviää lajeja. Ja monet, no esimerkiksi linnutkin, meillä on pääskysiä, jotka hyötyy ihan älyttömästi ja jotka alkaa olemaan pulassa, koska meillä ei ole laiduntavia eläimiä. Niin me tarvitaan sitä lihansyöntiäkin. Tämäkin on mitä välissä kuulee, että no tarvitseeko niitä syödä sitten niitä eläimiä. Mutta eihän mitään pointtia ole siinäkään taasen, että niitä ruokitaan ja pidetään elossa ilman, että niistä hyödytään jotain. Koska kyllä siinä kummikin täytyy olla se, että myös tuhlataan niihin energiaa ja siihen, että ne kasvaa. Sen vuoksi me tarvitaan myös sieltä hyötyä. Se on energiaa se liha, jota me sitten saadaan. Totta kai jokaisella eläimellä on oma yksilöllinen mielensä ja sitä sillä välillä kanssa kasvissyöntiä perustellaan. Mutta itse mie näen ne yksilöinä, mutta mie en näe sitä itse eläimen kuolemaa välttämättä niin pahana asiana. Että jokaisella yksilöllä on elämänarvo. Mutta ei se eläin tiedä sitä, jos se loppuu se elämä. Tavallaan moniulotteisempaa keskustelua mie kaipaisin.

Essi: [00:15:21] Tuossa Esa nostaa eettisyyteen liittyviä kysymyksiä. Voin ihan myöntää, että en itse ollut edes välttämättä tajunnut aiemmin, kuinka laaja aihe eettisyys todella on. Tässäkin oli monta eri kohtaa, joita Esa tuossa nostaa esille ihan lajivalinnoista lähtien. Ja onhan hän oikeassa. On se eläimelle paljon mukavampaa, jos ei joudu esimerkiksi kärsimään ilmaston olosuhteiden vuoksi. Lajivalinta on myös mahdollistanut sen, että nämä siat saa olla ulkona mahdollisimman paljon, koska kestävät juuri erilaisia olosuhteita. Jonkun verran on tullut mediassa luettua näitä eettisyyteen liittyviä seikkoja. Ja yksi asia, joka nousee usein siellä epäkohtana on se semmionen tilanpuute. Tämä tarkoittaa sitä, että joillain tiloilla ei ole tarjota liikkumatilaa niille eläimille, koska ne joutuu talvet olemaan sisällä ja ainoastaan kesällä pääsee ulos. Kesä, kevät, syksy, mutta kuitenkin pitkän aikaa joutuvat olemaan pelkästään melkein sisällä. Niin tämä on yksi hyvä huomio, jota moni ei ehkä ajattele siinä, että olisi eettistä, mutta se oikeasti on tosi iso, että just tämä lajinvalinta. Hommataan sellaisia eläimiä, mitkä kestää sitä pakkasta ja kestää kesällä lämmöt ja viihtyy monissa eri sääolosuhteissa.

Essi: [00:17:00] Nämä eettiset ja ekologiset syyt ovat nousseet maun, hinnan ja terveellisyyden rinnalla kuluttajien ruokavalintoihin vaikuttaviksi tekijöiksi. Periaatteessa sehän on aika yksinkertaista lisätä monipuolisesti kasviksia, täysjyväviljaa ja luonnonkalan syöntiä. Voi valita niitä satokauden mukaisia tuotteita. Mutta kaiken kaikkiaan ympäristöystävällisyys ja terveellisyys, ne on suuria kokonaisuuksia, joissa on tosi paljon erilaisia muuttujia. Tämä on ehkä yksi syy miksi eri alojen asiantuntijat ovat usein eri mieltä asioista. Hiilijalanjälkitutkija painottaa niitä ruoan ilmastovaikutuksia. Vesistötutkija taas rehevöitymisvaikutuksia, biologi puolestaan luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä ja ravitsemustieteilijä ruoan ravintoarvoja. Ei ihme, että meikäläisen kaltaisella tavallisella kuluttajalla saattaa mennä sormi suuhun, kun seisoo siellä kaupan hyllyjen edessä, kun ei ole ihan varma mitä oikein pitäisi tehdä tai syödä. Joutuu tekee tosi paljon erilaisia valintoja. Mistä? Milloin? Mikä vuodenaika? Tai niin kuin budjettikysymykset. Et nämä eivät ole oikeasti helppoja asioita miettiä.

Essi: [00:18:27] Vuosi vuodelta ollaan huolestuneempia siitä kuinka paljon vähemmän on tiloja. Yleisesti maanviljely ja karjankasvatus ovat olleet laskussa jo monen vuoden ajan. Esa kuitenkin näkee, että pientilallisuuden tulevaisuuden näkymät ovat hyvät. Häntä huolestuttaa kuitenkin se, että lannoitteiden ja energian hinnat ovat olleet viime aikoina aika jyrkässä nousussa. Esa myös on avaa sitä, miten korona on vaikuttanut häneen. Ja päästäänkin kuulemaan, miten voi olla mahdollista, että koronallaoli jotain positiivisia vaikutuksia. Annetaan Esan avata asiaa paremmin.

Esa: [00:19:08] No koronatilanne itessään aluksi vaikutti itseasiassa positiivisesti. Minulle, koska minulla on suoramyyntiä paljon. Yksi merkittävä mangalitza-tila meni nurin koronatilan takia, kun pääosa asiakkaista oli ravintoloita. Mutta mulle se on ihan positiivisena aluksi näyttäytynyt. Sitten se tasaantui. Ihmiset innostuvat tästä lähilihasta. Oli siinä alussa tämmöiset kaikki lihan loppumisen pelot ja muut. Ihmiset innostu siinä siitä lähilihasta, mutta korona meni aika kivuttomasti. Nyt on vain tulossa oikeastaan isompia ongelmia. Valmiiksi jo kerkesi olemaan noussa lannoitteiden hinnat ja sitä myöten myös viljojen hinnat. Ja se viljojen hinta itsessään, niin se tulee näkymään minun kannattavuudessa. En tiiä. Asettaa paljon kysymysmerkkejä. 

Esa: [00:20:11] Pitkällä tähtäimellä hyvänä. Mä uskon, että jos vaan nämä muutama lähivuosi päästään yli. Koska tosi monet pientilathan menee ostoviljalla ja mahdollisimman pienillä investoinneilla, niin kuin itekkin olen. Ja nyt kun toi viljan hinta nousee huimasti, ei osaa arvata, että paljo se tulee nousemaan. Niin se voi olla, että se näkyy suoraan, mutta toivotaan että päästään yli. 

No energiapuoli oli se, mikä alun perin vaikutti. Se on vaikuttanut siis tossa loppuvuodesta. Sama juttu kun sähkölasku, niin sama homma näkyy siellä. Ja sitten viime vuoden kesän huono sato on toinen, mutta se energiahinta alkaa näkymään. Ja sitten tulee näkymään ja nousee entisestään tämä Ukrainan sota. Niin se tulee nostamaan sitä vielä lisää ja paljon. Vaikka se Ukrainan vilja ei ole suoraan täällä minun tietääkseni, mutta samoilla markkinoilla ollaan. Maailmanmarkkinat on samat ja ne maailmanmarkkinahinnat määrää sen viljanhinnan, niin sitä kautta. Sitten se nostaa täälläkin, vaikka ei varsinaisesti ole silleen merkitystä.

Esa: [00:21:41] Isot tavoitteet on, mutta sitten on pienempiä tavoitteita ja sitten on vielä pienempiä, jotka on sitten päivä kerrallaan. Mutta iso tavoite mulla on, että pääsen sieltä palkkatyöstä pois, että saan kokopäiväisen työn tästä. Niin se on se iso tavoite ja erinäköisiä pikku etappeja. Esimerkiksi nyt mulla on tuo mangalitza-laardirasvan purkitusta ja katotaan, jos sen saisi silleen joustavasti valmistukseen ja sitten vielä myyntiin. Tai saa sen tähän ainakin myynti, mutta jos sen saisi vaikka ihan kaupan hyllyille myyntiin.

Essi: [00:22:25] No niin siinä kuultiin vähän tulevaisuuden pohdintaa. Maaliskuussa Yle julkaisi artikkelin, jossa arvioitiin, että Itä-Suomessa noin kolmannes pelloista tulee jäämään viljelemättä johtuen näiden lannoitteiden ja polttoaineiden hintojen kohoamisesta. Tämän artikkelin mukaan vielä viime kesänä sai 1 000 kilogrammaa lannoitteita noin 400 eurolla. Vuodenvaihteessa hinta oli jo kuitenkin noussut 800 euroon, mikä on oikeasti puolet kalliimpaa. Artikkelissa kerrotaan myös, että ongelmaksi ovat koituneet saatavuusongelmat, koska hankittava tuote on hankittu aiemmin Venäjältä. Ei ihme, että tää on aiheuttanut varmaan monelle tilalliselle erilaisia kysymysmerkkejä. Jos lannoitteita ylipäätänsä saisi, on ne silti aika kalliita. Oli kuitenkin hieman virkistävää kuulla, että edes jollekin tähän koronapandemian aikakausi näyttäytyy nyt edes jollakin tavalla positiivisesti. Muistan itsekin sen 2020 vuoden alun, kun koronapandemia alkoi jylläämään maailmalla ja Suomessa. Niin porukka hamstras sitä tavaraa ja ne kaupan hyllyt huuti tyhjyyttä. Kaupan hyllyillä oli lappuja, että tuotteen saatavuudessa ongelmia tai jotain muuta. Mutta kuitenkin sitten se taas osoittautui just tämmöiselle Esan kaltaiselle pientiloille ehkä jopa positiiviseksi näkymäksi, koska ihmiset alkoi ostaa lähituotteita ja lähiruokaa. Nytkin somessa käydään jatkuvaa keskustelua ja ihmisiä kehotetaan, että ostakaa lähiruokaa ja tukeeka niitä Esan kaltaisia ihmisiä. Koska pahin skenaario on se, että meillä ei oikeasti ole sitä lähiruokaa. Mistä se ruoka saadaan sitten kohta? Tässä oli paljon semmosia miettimään pakottavia aiheita. Ja toi tulevaisuus. Mie uskon, että tällä hetkellä näyttäytyy epävarmana, mutta mie toivon tai ite ainakin toivoo just, että kaikki kääntyis kyllä jollain tavalla parhaimmin päin. 

Essi: [00:24:48] Tässä jaksossa on päästy tutustumaan pientilan pitämiseen ja villasikoihin. On nähty taas eräs tapa, miten voi elää maaseudulla. Kiitos Esalle haastattelusta ja että tutustutti meidät tähän aiheeseen ja kiitos juuri sinulle, että kuuntelit tämän jakson. Tämä oli näin meillä maalla.

Roosa: [00:25:16] Tämä podcast on toteutettu yhteistyössä Joensuun kaupungin ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. Toteutuksesta vastaavat Karelian mediaopiskelijat.

Puhujat:
Roosa ja Essi, juontajat
Riikka Kuittinen, arkkitehti

Roosa: [00:00:02] Tervetuloa kuuntelemaan Näin meillä maalla -podcastia. Tämän podcastin tarkoitus on keskittyä Joensuun maaseudun elämään nostamalla esiin sen mielenkiintoisia tarinoita. Tervetuloa mukaan!

Essi: [00:00:18] Hei tänään täällä äänessä Essi. Tässä jaksossa päästään tutustumaan Kiihtelysvaaran uuden kirkon suunnitteluun arkkitehdin näkökulmasta. Langan päähän sain Riikka Kuittisen, joka on Oulussa sijaitsevan Luo arkkitehtien yksi osakkaista. Enosta lähtöisin oleva Kuittinen on siis päätynyt suunnittelemaan Kiihtelysvaaran kirkkoa. Miten tämä on mahdollista ja minkälaiset arvot korostuvat kirkon suunnittelussa? Annetaan Riikan kertoa.

Riikka: [00:00:48] Minä olen Riikka Kuittinen ja työkseni olen arkkitehti ja meillä on LUO arkkitehdit -arkkitehtitoimisto, jossa minä olen yksi osakkaista. Meitä on yhteensä neljä osakasta ja 16 ihmistä yhteensä on meillä toimistolla. No, siitähän pyydettiin tarjouksia tuolla Hilmassa. Julkisten hankintojen tällaisessa portaalissa, jossa voivat sopivat kriteerit täyttävät tahot tarjota työtä. Niin se on ihan sieltä Hilman kautta saatu projekti.

Riikka: [00:01:21] Se on tietenkin nyt se suhde paikkaan hyvin tärkeä. Sillä paikallahan on ollut vuonna 1770 rakennettu puinen ristikirkko, joka tuhoutui tuhopoltossa vuonna 2018. Ja nyt tämä hanke on siinä mielessä aivan erityinen, että suoraan sille vanhalle paikalle on päätetty rakentaa uusi rakennus. Ja siinä ei juuri liikkumavaraakaan ole sille sijoittamiselle, koska melkein koko muuta kirkkopihaa on käytetty hautausmaana. Ja sille ei voida rakentaa. Se uusi monitoimikirkko tulee siihen vanhan paikalle. Se on tietenkin nyt hyvin tärkeää se suhde siihen paikkaan. 

Periaatteessahan arkkitehtuurilla voi hakea joko semmoista kontrastista suhdetta paikkaan tai sitten semmoista hyvin eheyttävää suhdetta paikkaan. Tässä varmasti haetaan semmoista eheyttävää suhdetta siihen paikkaan, mutta kuitenkin niin kuin aina arkkitehtuuria ajattelemme semmoisena kulttuurin kuvana. Ja tavallaan, että millä tavalla se edustaa tai minkälaista kulttuuria se edustaa. Ajattelemme myös, että sitten pitäisi nähdä se, että se on tässä hetkessä rakennettu, vaikka varsin ajattoman arkkitehtuurin toki pyrimmekin siinä sitten. 

Meille aina tärkeä on siinä määrin mitä vain pystytään, niin edistämään myös tämmöistä kestävää rakentamista ja pitkäaikaiskestävyyttä. Se on tuossa hankkeessa hienoa, että siinä pyritään kahdensadan vuoden käyttöikään ja pyritään sillä tavalla selkeisiin ratkaisuihin ja helppoon huollettavuuteen, että tämä todella pystyy toteutumaan.

Essi: [00:03:10] Näin saimme kuulla Riikalta, miten hän on päätynyt suunnittelemaan Kiihtelysvaaran kirkkoa. Niin kuin Riikka tuossa kertoikin niin Kiihtelysvaaran entinen kirkko tuhoutui tuhopoltossa vuonna 2018. Päivä oli tarkalleen 23.9. Kiihtelysvaaran syyskuiseen päivään herättiin siten, että aamun valjetessa oli tuhoutumassa iso osa Kiihtelysvaaran historiaa. Palokunta oli saanut automaattisen hälytyksen 4.50 aamuyöstä. Pelastuslaitos sai suojattua kellotapulin ja lämpölaitoksen, mutta kirkon tuhoutumiselle ei ollut enää mitään tehtävissä. Kirkko oli Joensuun vanhin kirkko. Se oli suojeltu kirkkolailla. Kirkko ja sen lähiympäristö muodostivat valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön.

Museoviraston suosituksesta palaneen kirkon raunioita raivattiin ja tutkittiin arkeologisin menetelmin. Tutkimuksissa lähdettiin selvittämään kirkon rakennustapaa ja materiaaleja sekä eri aikoina tehtyjä muutostöitä. Kaivauksia tehtiin myös maaperään, jotta nähtiin onko kirkon alla hautoja tai merkkejä ihmisten elämästä ennen kirkon rakentamista. Hautoja kirkon alta ei löytynyt. Raunioilta otettiin talteen monenlaisia esineitä kuten oven vetimiä, sulaneita urkupillejä, kattokruunun osia, taottuja seinän ja katon tukirakenteita sekä osia saarnatuolin ja alttaripenkin rakenteista. Kirkon raunioista sattui löytymään myös vanhoja kolikoita, jotka olivat todennäköisesti jätetty rakennuksen nurkkiin suojaamaan rakennusta. 

Siinä vähän lyhyesti minkälainen tarina täällä tuhopoltossa tuhoutuneella kirkolla oli itse asiassa. Tosi pitkä historia tuhoutuu tuhopoltossa. Se on niin iso menetys varmasti ollut koko Kiihtelysvaaralle ja vaikkei entisestä saadakaan takaisin niin hieno, että on päästy rakentamaan uusi kirkko siihen tilalle.

Essi: [00:05:27] Kiihtelysvaaran kirkon suunnittelussa on merkityksellistä se, että siihen on osallistettu Kiihtelysvaaran asukkaita. Annetaan Riikan kertoa, miten tämä osallistaminen on käytännössä toteutettu ja minkälaisia toiveita asukkailta oli tullut. Kuulemme myös miten kirkon suunnittelu etenee tällä hetkellä.

Riikka: [00:05:48] Tässä tapauksessa ehkä erityistä on ollut sellainen aika voimakas osallistaminen verrattuna muihin rakennussuunnitteluprojekteihin. Kaavaprojekteissahan se on ikään kuin jo lakisääteistä ja aina siihen prosessiin sisäänkirjoitettu, että siinä on semmoinen tietynlainen osallistamis- ja arviointisuunnitelma, jonka mukaan aina otetaan ihmisiä mukaan siihen suunnitteluun. Rakennussuunnittelussa se on harvinaisempaa, mutta tässä se on ollut aika voimakasta se osallistaminen. 

Ihan jo ennen suunnittelun aloitusta seurakuntalaisilta oli pyydetty ihan avoimia toiveita siitä, mitä sitä uudesta kirkosta toivoisivat. Nämä paikallisten toiveet on tietenkin yksi sellainen näkökulma mikä on tähän otettu huomioon, ja etenkin arkkitehtuurissa yleensä on hyvin paljon semmoisia näkökulmia, jotka arkkitehti siihen suunnitteluun tuo mukaan. 

Tässä tietysti erityistä on se, että se on monitoimikirkko eli seurakunta luopuu erillisestä seurakuntatalosta ja seurakunnan toiminnat siirtyy siihen kirkkoon, jolloin toiminnallisesti tämmöinen niin kuin joustavuus ja monikäyttöisyys siinä ihan niin kuin toiminnallisessa ratkaisussa on hyvin tärkeitä. Sitten tietenkin tuo on hyvin erityinen paikka. Historiallinen paikka, jolloin sen suhde paikkaan on hyvin tärkeä näkökulma. Sitten tietenkin liike siinä rakennuksessa, eli sakraalirakennukseen liittyy tietynlaiset seremoniat. Tätäkin käytetään esimerkiksi myös hautajaisiin. Me ollaan haluttu tuoda siihen semmoinen perinteinen suora sakraalisisäänkäynti siihen kirkkosaliin. Sitten on esimerkiksi materiaalit ja detaljit. Ja valo on tietenkin sakraalirakennuksissa hyvin tärkeätä, sillä valon käytöllä pystytään luomaan juuri sitä toivottua sakraaliuden ja pyhyyden ja erityisyyden vaikutelmaa. Esimerkiksi tällaisia näkökulmia.

Riikka: [00:07:51] Niissä oli oikeastaan niin kuin hyvin yhtenäinen semmoinen suuri punainen lanka. Toivottiin, että se rakennetaan puusta. Eli esimerkiksi tämmöinen toive oli, että ehdottomasti vanhaa kunnioittaen pitäisi rakentaa esimerkiksi puusta koko rakennus. Maalaispitäjään ei sovi kolkko tiilirakennus. Yksi vaihtoehto on tuhoutuneen kirkon moderni uusi versio eli ottaisi siitä mallin tähän uuteen. Ja toinen toivoo, että uusi kirkko ammentaa aihioita ja ideoita vanhasta kirkosta ja karjalaisuudesta, mutta ei ole vanhan kopio. Selkeästi nykyaikaisena erottuva, koska vanhaa ei saa takaisin, mutta teemoja ja ajatuksia vanhasta ammentava. Niin tämän tyyppinen ajatus siellä aika selvästi toistui, että puuta pidettiin tärkeänä. Ja sitten sitä, että siitä perinteestä ammennetaan, mutta ei kuitenkaan vanhan kopiota tehdä.

Riikka: [00:08:50] Tällä hetkellä on saatu tuolta kaupunkikuvatyöryhmältä puoltava lausunto Joensuusta ja on saatu Museovirastolta lausuntoja. Eli on tehty L2-luonnokset ja ne on lausuntokierroksella ja odotetaan vielä nyt virallisia päätöksiä tuolta seurakunnan päättävistä elimistä tässä lähikuukausina. Sen jälkeen se etenee sitten lupasuunnitteluun. 

Riikka: [00:09:18] Sivummalle me ei tällaisessa hankkeessa hypätä missään vaiheessa ennen kuin se rakennus on valmis. Eli valvotaan tätä toteutusta ihan loppuun ja käyttöönottoon saakka. Mutta se vaihtelee vähän, missä vaiheessa tullaan mukaan. Tässä hankkeessa esimerkiksi hankesuunnitteluvaiheessa ei olla oltu vielä mukana eli siinä vaiheessa, jolloin on päätetty, että tästä tulee monitoimikirkko ja että se sijoitetaan nimenomaan tähän tälle tontille ja tälle vanhalle paikalle. Eli ne on semmoisia hankesuunnitteluvaiheen päätöksiä, jossa usein jo tehdään niinkö viitesuunnitelmat sen hankesuunnittelupäätösten tueksi. Esimerkiksi tuonne Yli-Iihin on suunniteltu seurakuntatalo, niin siellä me oltiin jo siinä hankesuunnitteluvaiheessa mukana.

Riikka: [00:10:04] Osallistaminen ja vuorovaikutus paikallisten kanssa on ollut hyvin iso osa työmäärää tässä hankkeessa, joka tavallaan melko usein jää arkkitehdilta oikeastaan lähes kokonaan pois. Saattaa olla, että seurakunnalta on meille päin vain yksi edustaja, joka kertoo ikään kuin yksiselitteisesti ne seurakunnan toiveet. Tässä hankkeessa se on ollut sillä tavalla erityistä ja erilaista, että me ollaan niin kuin esitelty näitä suunnitelmia aina eri yhteyksissä niin kuin suurimmalle osalle näitä seurakuntalaisia. Se vuorovaikutus on ollut osa sitä työtä. Hanke on merkittävä ja siihen panostetaan. Ei voi tietenkään sanoa, että tämä olisi helppo, että ikään kuin suunnittelutehtävänäkin luokkana tämä on poikkeuksellisen vaativa. Tässä on paljon tahoja, jotka on tässä hankkeessa mukana eli esimerkiksi Museovirasto osallistui ihan kaikkiin kokouksiin.

Riikka: [00:11:03] Haastavuus ja toisaalta sitten myös hienous ja palkitsevuus liittyy siihen osallistamiseen. Ja siihen, että tietysti tästä on useampia mielipiteitä olemassa siellä paikkakunnalla. Toisaalta pidän tätä tosi hienona ja hyvänä käytäntönä, että esimerkiksi on saatu näillä avovastauksilla toiveita siitä mitä seurakuntalaiset toivoo, niin se on ollut tosi hyvä käytäntö ja se varmasti ois hedelmällinen monissa muissakin hankkeissa. Tuntui, että niistä nousi aika selvästi semmonen suuri linja mitä ihmiset yleisesti toivoo, mutta tietenkin siihen liittyy myös se haastavuus, että jos me päädymme semmoiseksi ukkosenjohdattimeksi niiden erimielisten tai eri näkökulmien välille niin siinä kai on se tämän hankkeen haastavuus ollut ja on edelleenkin toki.

Essi: [00:12:08] No niin siinä kuulimme vähän itse suunnitteluprosessista ja kuinka se on edennyt. Riikka kertoi ettei osaa sanoa, milloin kirkko olisi valmistumassa, koska siihen vaikuttaa miten jokainen prosessin eri osa edistyy. Jos kuitenkin nyt tartutaan kiinni tuhon osallistamiseen, josta Riikkakin kertoi tuossa. Tässä projektissa se on hänen mukaansa ollut erityisen voimakasta verrattuna muihin projekteihin. Hän sanoikin tuossa, että hänen mielestään tuota osallistamista pitäisi olla enemmän, koska se helpottaa sitä suunnittelua. Toki se myös osaltaan vaikeutta, mutta pääasiassa ehkä kuitenkin enemmän helpottaa. Ja siis mie mietinkin tätä, että jos otetaan yritys Oulusta suunnittelemaan Kiihtelysvaaran kirkkoa, niin on se varmaan helpottava tekijä. Ainakin itselle ois. Siis se, että saadaan sieltä paikan asukkailta vähän näkökulmia ja toiveita, mitä he haluavat siltä kirkolta. Tälleen saadaan varmistettua, että se paikka on myös kiihtelysvaaralaisten näköinen. Että se kirkko tuntuisi niin sanotusti omalta tutulta ympäristöltä.

Essi: [00:13:23] Riikka on siis Enosta lähtöisin oleva arkkitehti. Miten hän on päätynyt tähän ammattiin ja onko ollut helpompaa suunnitella Kiihtelysvaaran kirkkoa, kun on itse lähtöisin maaseudulta? Annetaan Riikan vastata tähän.

Riikka: [00:13:37] Vuonna 2000 olen tullut Ouluun opiskelemaan arkkitehtuuria ja sitten sille tielleni jäänyt. Toinen vaihtoehto mitä harkitsin oli, että menisin opiskelemaan tiedotusoppia, eli käytännössä siis toimittajaksi kai sieltä suuntautuu. Kävin tuolla Tampereella pääsykokeissa ja se oli siihen aikaan 2000-luvun taitteessa hyvin suosittu opintosuunta. Sinne 500 henkeä pyrki ja 15 otetaan. Se oli hyvin vähällä, että olisin päätynyt sille uralle. Olin siellä ensimmäisellä varasijalla, mutta enpä sitten päätynyt toimittajaksi vaan arkkitehdiksi. Eli sattuma kauppaakin kai siinä mielessä on, että mihinkä pääsee opiskelemaan. 

On varmasti piirtäminen ollut sillä tavalla semmoinen, jota mielelläni on hyvin pienestä asti tehnyt. Äiti sanoo, että se oli aivan kauheaa, koska piirustuksia ei saanut heittää koskaan pois, kun mä sitten kyselin niiden perään aina pitkän ajan kuluttua. Että missähän se ja see piirustus on? Että haluan pitää niistä taidenäyttelyn. Pienestä pitäen olen kyllä piirtänyt mielellään.

Riikka: [00:14:47] Se on hyvin paljon minusta sellaista, kuin mitä meillä ikään kuin opiskelukin on. Eli opiskeluhan on semmoista, että annetaan erilaisia harjoitustehtäviä, että nyt suunnittele tällainen rakennus tai tällainen kaupunginosa, niin sellaisia ne meidän työtehtävätkin on. Suunnitellaan uusi päiväkoti tai asuinrakennus tai kirkko tai asuinalue. Me tehdään maankäytön suunnittelua myös meillä jonkin verran. Ja tietenkin myös korjaussuunnittelua. Se on semmoista, ikään kuin kerätään kaikki lähtötiedot ja tausta-aineistot ja sitten niiden pohjalta lähdetään luonnostelemaan parasta mahdollista ratkaisua siihen tehtävään. Jonkun verran osallistutaan erilaisiin tontinluovutuskilpailuihin ja KVR-hankkeita myös tällä tavalla, tai siis  kokonaisvastuurakentamisen hankkeita aina kilpailutetaan usein myös parhaalla suunnitelmalla, mutta ne kilpailut on yksi näkökulma mitä arkkitehdin työhön aina kuuluu. Ikään kuin sillä tavalla näiden kilpailuvaihtoehtojen pohjalta haetaan sitä parasta ratkaisua paikkaan.

Riikka: [00:15:54] Kyllä meillä varmasti ainakin yksi näkökulma on se, että me yleensä pyritään tällaisiin aika eheyttäviin ratkaisuihin. Ei meillä ole tainnut vielä semmoista ajatusta olla, että nytpä tehdäänkin oikein kontrastinen tähän paikkaan. Kyllä se on aina tärkeä pyrkimys, että tavallaan tämmöinen kestävän kehityksen tuominen hankkeisiin siinä määrin kuin se aina missäkin hankkeissa on mahdollista. Erityisesti vaikka opetuksen rakennuksissa sillä voi olla semmoinen erityinen pedagoginenkin rooli, että se olisi tämmöistä kestävään elämäntapaan kutsuvaa se arkkitehtuuri. Mielellään käyttäen esimerkiksi puumateriaaleja ja ylipäänsä ikään kuin hyviä ja arvokkaita materiaaleja. Niin kuin vaikka tiili tai puu. Että se materiaali sinänsä on aika tärkeää, että mistä päästään rakentamaan.

Riikka: [00:16:47] No enimmäkseen meille ne tulee puhelimitse eli aiemmat työt toimii referenssinä. Joku on katsonut, että me ollaan tehty jonnekin jotain kivaa ja sitten soittaa sen perusteella ja kysyy, että halutaanko alkaa yhteistyöhön. Ja meillä on myös aika paljon tämmöisiä vakiintuneita kumppaneita, jotka aina uudestaan pyytää meitä tekemään jotakin. Että suurin osa meidän töistä tulee sillä tavalla. Toki niinkö arkkitehtitoimistollakin on vähän erilaisia liiketoimintakonsepteja. Jotkut tarjoaa vaan pelkästään julkisia hankintoja, jolloin ne menee aina tietenkin kilpailuttamisen kautta. Kylläkin jonkun verran tarjotaan niitä, mutta meillä iso osa asiakkaista on yksityisiä toimijoita, jotka sitten valitsee vapaasti, että keiden kanssa haluaa tehdä.

Riikka: [00:17:33] No joo, kyllä varmasti meillä toimistolla on semmoinen aika hyvä ymmärrys siitä, miten pienelle paikkakunnalle ja pieniin kaupunkeihin suunnitellaan ja mitkä siellä on ne erityispiirteet. Voi ajatella, että ollaan semmoisen pienempien paikkakuntien suunnitteluratkaisujen osaajia, vaikka toki suunnitellaan paljon kaupunkeihinkin. Mutta ehkä siinä kaupunkisuunnittelussakin huomaa, että kyllä minä pidän semmoisina onnistuneimpina ratkaisuina semmoisia, joissa luonto tulee kaupunkiin ja kaupunki luontoon. Ja siinä on semmonen hieno ja onnistunut vuorovaikutus. Kyllä mä ajattelen, että on semmoinen ymmärrys siitä. Eno ja Kiihtelysvaarahan ovat molemmat Joensuun liitoskuntia. Tavallaan tietää vähän sen dynamiikan mikä siinä yhteydessä vallitsee. Ja tietysti, että ymmärtää sen kuinka todella merkittävä hanke siinä on kyseessä, kun pienelle paikkakunnalle aika harvoin rakennetaan tämmöistä merkittävää rakennusta. Niin siitä pitäisi saada kaikki ilo irti myös sille paikkakunnan elinvoimalle tietenkin.

Riikka: [00:18:43] No kyllä varmaan tietysti arkkitehti aina tykkää eniten siitä mikä on aktiivisesti menossa. Että voin sanoa, että tämä on varmasti hienoin hanke mitä minä olen päässyt tekemään tämä Kiihtelysvaaran kirkko, tähän mennessä.

Essi: [00:19:02] Näin saimme kuulla, miten Riikka on päätynyt arkkitehdiksi. Arkkitehtuurissa aina tärkeä on se, että eri näkökulmat yhdessä muodostavat saumattoman ja yhteen puhaltavan kokonaisuuden. Näitä tärkeitä arkkitehtuurin laadun näkökulmia ovat pohjaratkaisu ja sen toiminnallisuus, sisätilojen muoto ja luonne, materiaalit, detailit, valo, liike tilassa, suhde paikkaan ja näkymät tiloista ulos ja rakennuksen ulkonäkö. Riikka on tämän jakson aikana puhunut eheyttävästä ja kontrastisesta arkkitehtuurista. Kontrastinen arkkitehtuuri tarkoittaa sitä, että rakennus on ikään kuin erottuva väriläiskä katukuvassa ja eheyttävä tarkoittaa sitä, että rakennus mukautuu kahden kovin erilaisen rakennuksen välille. Jos on vaikka siis kaksi ihan erilaista rakennusta ja siihen välille pitäisi tulla uusi, niin se jotenkin tasapainottaisi näiden kahden rakennuksen välistä eroa. Näistä jutuista huomaa, että on paljon erilaisia seikkoja, joita arkkitehtuurissa tulee ottaa huomioon.

Essi: [00:20:14] Näin olemme saaneet kuulla Kiihtelysvaaran kirkon suunnittelusta arkkitehdin näkökulmasta. Jäämme innolla odottamaan, minkälainen kirkko Kiihtelysvaaran nousee. Kiitos Riikalle, että pääsit tähän haastatteluun ja kiitos sinulle, että kuuntelit tämän jakson. Tämä oli Näin meillä maalla.

Roosa: [00:20:35] Tämä podcast on toteutettu yhteistyössä Joensuun kaupungin ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. Toteutuksesta vastaavat Karelian mediaopiskelijat.

Puhujat: 
Roosa ja Essi, juontajat
Jouni Tuovinen, Pyhäselän metsästäjien kunniapuheenjohtaja

Roosa: [00:00:02] Tervetuloa kuuntelemaan Näin meillä maalla -podcastia. Tämän podcastin tarkoitus on keskittyä Joensuun maaseudun elämään nostamalla esiin sen mielenkiintoisia tarinoita. Tervetuloa mukaan!

Essi: [00:00:18] Hei, tänään täällä äänessä Essi. Tässä jaksossa päästään tutustumaan Hammaslahden ampumaradan toimintaan. Otin auton alle ja ajelin ampumaradalle, jossa minulle toimintaa oli esittelemässä Pyhäselän metsästäjien kunniapuheenjohtaja Joni Tuovinen. Hammaslahden ampumarata on Pyhäselän metsästäjien omistuksessa ja he pyörittävät siellä toimintaansa. Lähdetään kuuntelemaan mikä merkitys ampumaradalla on Hammaslahdelle ja kuullaan myös ketkä oikein käyttävät ampumarataa.

Jouni: [00:00:48] Mie oon Jouni Tuovinen ja rakennusmestarina aloittanut tässä hommassa ja päätynyt eläkkeelle. Oon nyt 71-vuotias ja seurassa oon kunniapuheenjohtaja tällä hetkellä. Ne halus miut jo sivuun tavallaan tästä päättämisestä, mutta kyl mie tässä mukana oon.

Jouni: [00:01:15] Vireä metsästysseura. Slloin käytiin aina ampumassa täällä joko Onttolassa rajavartiolaitoksen ampumaradalla tai sitten Puolustusvoimien ampumaradalla tuolla Kontiolahdella. Sehän oli aina rajoitettu. Nyt sitten haluttiin oma vapaus ja turha ajelu pois. Tällä hetkellähän tää on maakuntakaavassa merkittävä ampumarata. Laukaisumäärät, se noin 200 000 laukausta on se raja. Ja sitten tämä ratojen monimuotoisuus. Metsästäjiä on tämän radan piirissä reilu 5 000 metsästäjää, jotka käyttää tätä eri lupa-ammuntoihin tai harjoitteluun. Sitten Pyhäselän vankilanvartijat käy täällä säännöllisesti ampumassa. Sitten poliisi ja reserviläiset on viime vuosina ampunut tosi paljon täällä. 

Tässä nyt on kivääriradoilla ammuttu kahtena viime vuotena 235 päivää ja 126 200 laukausta. Haulikkoradoilla on ammuttu 86 päivää ja 121 300 laukausta. Pistooliradoilla on sata päivää, 23 500 laukausta. Ja yhteensä täällä on ammuttu viime vuonna 271 000 laukausta. Tämä on noussut, sanotaanko kolmen–neljän viime vuoden aikana ihan räjähdysmäisesti tää radan käyttö. 

Jouni: [00:03:04] Ratojen määrää, kun se on nyt saatu rakennettua. Sanotaan niin, että pistooliratoja voidaan jonkin verran rakentaa, mutta nyt on valmistanut 300. Sitten on compak, joka ensimmäisellä kahdella viikolla jo toi parikymmentä tuhatta laukausta.

Jouni: [00:03:26] Aiemmin silhuettimiehet ja practical-miehet on käyneet Savonlinnassa ja kauempana, niin nyt ne ampuu täällä. Ja poliisi on lisännyt huomattavasti. On tullut uusia aseita. He kävivät aiemmin Juuassa ampumassa, siellä oli katto se kymmenentuhatta. Nyt täällä ei ole mitään kattoa laukaisumäärille, niin se on moninkertaistunut. Nää on suurimmat tämmöiset ryhmälisäykset, mutta sitten käyttäjäkunta on havahtunut, että tässä ei ole nyt ratoja.  Onttolassa ei pääse ampumaan kun virka-aikana ja siellä ei ole virallisia ratoja, niin ne ei ole siviilien käytössä. Samoin Kontiolahti on pois, varuskuntaradat on pois.  Kiteelle nyt on se Aimon ratahanke, niin siellähän ei ole vasta tehty kuin teitä, että kiteeläisetkin käy vielä meillä ampumassa. Iso alue. Sanotaan, että se lähelle kymmentä tuhatta ampujaa on tämän radan piirissä.

Essi: [00:04:33] Hammaslahden ampumarata on aloittanut toimintansa vuonna 1988 ja Jouni oli ensimmäinen ampuja, joka on ikinä ampunut Hammaslahden ampumaradalla, kun Hammaslahden ampumarata läpäisi niin sanotut tarkistukset. Kun Jounin kanssa kiertelimme ympäri ampumarataa, kertoi hän, että laajennusvaraa olisi vielä vähän. Hän aprikoikin siinä, josko vielä saisi uuden pistooliradan rakennettua. Jouni myös kertoi, että virallisen mittauksen mukaan ampumaradan äänenvoimakkuus saa olla maksimissaan 65 desibeliä ja hänen mukaansa epävirallisten mittausten tuloksena niin sanotusti hivotaan rajoja. Joka vuosi kuitenkin pyritään korottamaan kasoja, että saataisiin ääntä vielä enemmän eristettyä.

Essi: [00:05:26] Seuraavaksi pääsemmekin kuulemaan, minkälainen ampumarata Hammaslahden ampumarata yleensä on, ja miten aloittaa ampumaharrastus ja paljonko tuollainen lysti yleensäkään maksaa?

Jouni: [00:05:38] Meillä täällä radalla voi ampua haulikolla kiekkoja. Haulikkolajeja on trap, skeet ja compak. Kivääriradoilla on 300 metriä kivääriammunta, sitten on sata metriä. Sitten on pienoishirvirata 50 metriä. Siinä on myös karhurata, pienoishirviradalle on mahdollista saada kaksi karhukuviota. Ja sit on virallinen hirvirata, matkat siis 100 metriä ja 75 metriä. Ja pistooliradat on reserviläisten käytössä ja siellä 300 metriä voi ampua myös silhuettikuvioihin. 

Jouni: [00:06:36] Ampumaharrastus alkaa, niin monet tulee joko isän tai äidin tai jonkun tutun kautta tänne seuraamaan ja siitä se sitten lähtee. Lupaprosessi, niin sehän on viranomaisasia ja muuttuu aina vaan näköjään tiukemmaksi ja tiukemmaksi se luvan saaminen. Kyllähän metsästyskorttia suorittaneita taitaa seitsemästä vuodesta lähtien olla. Ei se ikä ole este harrastukselle. Sitten kun viranomaisille voi osoittaa, että on metsästyskortti ja haluaa metsästysaseen, niin rinnakkaislupahan on vanhemman veljen, siskon, isän tai äidin aseeseen, niin saa sitten rinnakkaisluvan ja pääsee hankkimaan asetta. Sehän on se helpoin tie tähän harrastukseen. No viranomaisia on joka lähtöön voi sanoa näin. Vähän paikkakunnittain vaihtelee tuo laintulkinta, miten niitä myönnetään niin ostolupia kuin aselupia. Tosin tilanne on parantunut. Siitä on ollut vuosien varrella ihmeellisiä tapauksia, että ei ole myönnetty ja seuraavassa kylässä myönnetään lupa helposti tai helpommin. 

Jouni: [00:08:18] Se on vähän hintavaa. Sen voi sanoa, että laadukkaat aseet maksaa, panokset maksaa. Radan käyttöön se harrastus ei kompastu, tää ei oo kallista. Meillä riistanhoitoyhdistys maksaa metsästyskortin omaaville tälle Joensuun alueelle vuosittain viisi sataa radan käytöstä. Poliisit maksaa viisi sataa, reserviläiset viisi sataa. Eihän se henkilöä kohti sitten paljoa ole. Järjestöt maksaa osan. Ja sitten, jotka ei kuulu järjestöihin ja on ulkopuolisia, ne sitten kympillä lunastaa tuolta avaimen ja ampuu sillä kymmenellä eurolla niin se seurue mikä siinä autossa on.

Essi: [00:09:16] Siinä vähän Jounin esittelemänä Hammaslahden ampumarata ja miten tuollainen ampumaharrastuksen aloittaminen oikein luonnistuu. Niin kuin tuossa kuultiin, radalta löytyy paljon erilaisia lajeja. Jos eivät trap, skeet ja compak ole tuttuja, niin tässä vähän pientä esittelyä aiheesta. Trapissa ampumapaikka sijaitsee 15 metrin päässä heitinhaudasta. Heitinhauta on ampumatason alapuolella. Trapissa kukin ampuja ampuu oman ampumapaikkansa edestä lähtevää kiekkoa, jonka lentosuuntaa ja korkeutta hän ei tiedä etukäteen. Ampuja kutsuu kiekon huutamalla mikrofoniin. Kiekolla on lähtönopeutta noin 150 kilometriä tunnissa. Ampujalla on kaksi patruunaa jokaista kiekkoa kohden. Finaalissa kuitenkin vain yksi. Laukaus on osuma, kun kiekosta irtoaa silmiin havaittava pala. Yhteen kilpailuun / harjoitussarjaan kuuluu yleensä 25 kiekkoa tai 15 kaksoiskiekkoa. Trap on ollutkin olympialaji jo vuodesta 1908. 

Skeet-rata on puolestaan puoliympyrän muotoinen. Sen kaarella vasemmassa päässä on korkea heitintorni ja oikeassa päässä matala. Tornien välinen etäisyys on noin 36 metriä. Kiekot lentävät aina samalla tavalla eli joko korkeasta heitintornista matalampaan heitintorniin tai matalammassa heitintornista korkeampaa heitintornia kohti. Kiekkojen lentonopeus on noin 90 kilometriä tunnissa ja lentopituus vaihtelee 67 metristä 69 metriin. Sallittu ampuma-alue on tornien välinen matka. Kiekot heitetään ampujan pyynnöstä nollasta kolmeen sekunnin kuluessa. Sarjaan kuuluu yhdeksän yksittäiskiekkoa ja kahdeksan kaksoiskiekkoa tietyn järjestelmän mukaisesti. Kaksoiskiekot heitetään molemmista torneista yhtä aikaa ja jokaista kiekkoa saa ampua yhdellä patruunalla. Skeetkin on olympiaohjelmassa oleva laji, tosin vasta kuitenkin 1968 vuodesta lähtien. 

Compak Sportingissa ampumapaikka on samanlainen kuin trapissa. Rata onkin yleensä rakennettu skeet- tai trapradan yhteyteen, jolloin voidaan hyödyntää olemassa olevia heittimiä. Kiekot lentävät oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle sekä suoraan pois päin. Lisäksi voidaan käyttää jäniskiekkoja, jotka pomppivat maata pitkin sekä suoraan ylöspäin nousevia kiekkoja. Myös compak-radan kiekkoja ja lentokulmia muutetaan säännöllisesti. Sporting ammunta tapahtuu maastoon rakennetulla radalla, jossa on useita ampuma-asemia. Jokaisella asemalla on eri tavalla ammuttavia kiekkoja. Kiekkojen lentoradat jäljittelevät erilaisia metsästystilanteita. Yhteen sarjaan kuuluu viisi paikkaa ja 25 kiekkoa. Kompac Sporting ei ole olympialaji, mutta joka vuosi kuitenkin kilpaillaan EM- ja MM-kilpailuissa. 

Tästä jo saa sen kuvan, että Hammaslahden ampumaradalta löytyy kyllä varmasti jokaiselle jonkin sortin harrastus. Ja tämä mahdollisten lajien määrä onkin se syy, että toiminta on kasvanut Jounin sanoin räjähdysmäisesti viime vuosien aikana.

Essi: [00:12:42] Ampumaradalla järjestetään myös kilpailullista toimintaa, josta kuulemme seuraavaksi hieman. Niin kuin tuli jo tuossa alussa todettua Hammaslahden ampumaradan omistaa Pyhäselän metsästäjät. Jouni kertookin hieman metsästyksestä ja sen yhteisöllisyydestä.

Jouni: [00:12:58] Täällä on kaksi SM-tason kisaa. Ja lähiseurojen kisoja on kymmenittäin. Alkukesästä on eläkeläisten ja pelastuslaitoksen SM-kisat. Sitten elokuun alussa on neljä seuran kisaa ennen sorsastuskautta tai kyyhkyn metsästystä. Kyyhkyhän lähtee 10. elokuuta ja sorsa 20. elokuuta. Hirviluvathan tällä alueella on aina lokakuun toinen viikonloppu. Periaatteessa hirviammuntoja on talvellakin, kun käyvät joko ulkomailla tai sitten kaurisalueella, niin niitä on pidetty myös talvella. Kyllä nämä on hyvässä käytössä nämä radat. 

Jouni: [00:14:12] Kyllähän metsästysseuratoiminta on maaseudulla hyvin pitkälle yhdistävä tekijä. Ihmiset tykkää, kun se vaan tapahtuu lakien ja säännösten mukaan. Kyllä ne on otettuja, että siellä käydään, syksyisin liikutaan tuolla maastossa.  Ja useimmat näyttää peukkua sille hommalle. 

Jouni: [00:14:42] Metsästys on myös teknistynyt. Niin karhu- kuin hirvijahti on gps-seurannassa, koirat on gps-pannassa. Monta kertaa seurue istuu tuolla tuulilla ja meijän hirviporukka jakaa ensin tuon kuutostien maa-alueen. Tuolla puolella on toinen porukka ja tällä puolen toinen porukka, ja viikon välein se pyörähtää. Jos on 70 ihmistä hirviporukassa ja ajatellaan, että siitä on parikymmentä aina. Jos se on 35 kuutosen alapuolella ja yläpuolella. Niin parikymmentä on sitten metsästäjiä, osa aseettomia, jotka tekee sitten nylkytyötä ja lihanjakotyötä. Semmonen on pääpiirteittäin tuo meidän hirvijahti ja petojahti.

Jouni: [00:15:46] Gps:stä seurataan kun koira rupeaa haukkumaan ja minnekä päin suunnataan, niin sitten vedetään se passi ympärille ja kyllä siinä eläimellä on varsin pienet mahdollisuudet selvitä. Se on niin paljon teknistä, että eihän meillä kestä monta päivää hirvijahti. Esimerkiksi hirvijahti meillä oli 12 päivää. Toinen porukka metsästi kahtena viikonloppuna, eli periaatteessa neljä metsästyspäivää. Sitten lihanjakopäivät tietysti päälle. Toinen porukka vähän pitempään. Ja kun ei viikolla metsästetään, vaan viikonloppuisin. Se on niin teknistynyt, että joskus tuntuu, että sitä liian vähän saa siellä metsässä olla. Onhan sitten kun ajatellaan jänis- ja lintukoiramiehiä, niin sehän on ihan erityyppistä sitten. Minäkin, mulla on kaksi suomanajokoiraa. Nuotiollahan sitä istutaan ja katellaan vaan, että missä se koiraa ajaa ja mitä se ajaa. Ja vähän sitä korttiakin täytellään. Samoin se on hirvikoiramiehillä myös, nehän tekee paljon sitä. Samallahan sitä niin kuin koiranjalostusta palvellaan, että sitten osallistutaan ajokokeisiin ja hirven haukkukokeisiin.

Jouni: [00:17:07] Semmoista se on se metsästys. Se on niin pieni osa se ampuminen sitten loppuen lopuksi. Tosiaan niin kuin sanoin, kun on 70 ihmistä hirviporukassa, niin osalla on niin kiire, että kiirehtii sitä ampumista, että muihin harrastuksiin sitten siirtyy. Toisaalta on ymmärrettävä, että on lintukoiramiehet, jotka haukuttaa pystykorvillaan niitä lintuja. Ja hirvimiehet vielä, niillä koetoiminta, ne treenaa niitä koiriaan ja käyttää kokeissa ohi tämän hirvijahdin.

Essi: [00:17:56] Näin saatiin kuulla vähän kilpailutoiminnasta ja metsästyksestä. Niin kuin Jouni tuossa kertoo, on metsästys hyvin yhteisöllistä. Varsinkin, kun heilläkin metsästysporukka on varsin iso. Itsellähän ei ole mitään kokemusta metsästyksestä, mutta lähdin hieman selvittelemään kuinka isosta harrastuksesta on kyse, ja onhan se aika iso. Riistakeskuksen mukaan metsästyskortin lunastaa joka vuosi 300 000 ihmistä, joka on suhteutettuna väkilukuun heidän mukaansa yksi Euroopan korkeimmista. Metsästäjät tekevät Suomessa paljon vapaaehtoistyötä yhteiskunnan hyväksi muun muassa suorittamalla riistalaskentoja sekä tarjoamalla viranomaisille suurriistavirka-apua esimerkiksi liikenteessä loukkaantuneiden tai vaaraa-aiheuttavien hirvieläinten ja suurpetojen jäljestämiseksi, karkottamiseksi tai talteen korjaamiseksi. Metsästys oli pitkään lähes elinehto suomalaisille perheille. Erällä käytiin ravinnon ja turkisten haussa. Turkikset kävivät maksuvälineestä ja vielä myöhemminkin niistä saatiin merkittäviä lisäansioita. Vaikka suomalainen eränkäynti onkin muuttunut vuosien saatossa enemmän harrastuksenomaiseen suuntaan, on metsästyksellä edelleen tärkeä merkitys sitä harrastaville henkilöille, heidän perheelleen ja yhteiskunnalle. Riista saadaan puhdasta villiruokaa, joka on monissa perheissä merkittävä jatke kaupasta ostetun ravinnon lisänä. Metsästäjät saavat saaliistaan vuosittain yli kymmenen miljoonaa kiloa puhdasta riistalihaa. Se on kyllä aika paljon.

Essi: [00:19:32] Näin ollaan saatu kuulla ampumaradan toiminnasta ja hieman poikettu myös metsästyksen maailmassa. Kiitos Jounille haastattelusta ja kiitos sinulle, että kuuntelit tämän jakson. Tämä oli Näin meillä maalla.

Roosa: [00:19:48] Tämä podcast on toteutettu yhteistyössä Joensuun kaupungin ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. Toteutuksesta vastaavat Karelian mediaopiskelijat.