Joensuun yliopiston lukuvuoden 2007–2008 avajaiset , 5.9.2007 Joensuu

Avajaispuhe, rehtori Perttu Vartiainen

LIITTOYLIOPISTON HAASTEET

Arvoisat kutsuvieraat, hyvät yliopistoyhteisömme jäsenet!

Rehtorina pitäisin mielelläni lukuvuoden avajaispuheen, jonka pääinnoittajana ovat tieteenteon ja uuden oppimisen haasteet ja saavutukset niin paikallisesti kuin myös eri alojemme tiedeyhteisöissä. Kaikeksi onneksi tämänsuuntaiset kokemukset välittyvät aina silloin tällöin myös rehtorintyön arjessa – parhaiten esimerkiksi eri alojen väittelijöitä tai kansainvälisiä vieraita tavatessani. Samalla olen saanut ainakin väläyksenomaisesti nauttia siitä elävästi monialaisen tiedeyhteisön kirjosta, jota pidän yliopistomme vahvuutena nyt ja jatkossa. Erityinen ilo minulle on aina myös se päivä, jolloin uudet opiskelijamme saapuvat ensimmäistä kertaa kampuksillemme. Täällä Joensuussa ei ehkä täysin tajuta sitä, millainen syksyinen piristysruiske tuo päivä on koko lähiseudulle – vielä emme tiedä ketä tulevia kulttuurin tekijöitä, ministereitä, yritysjohtajia, opettajapersoonia tai minkä tahansa alan osaajia tämänkin syksyn fuksien joukossa on. 

Tälläkin kertaa joudun kuitenkin suuntaamaan puheeni toisin.Yliopiston johdon päätehtävä on toimia ensisijaisesti siinä rajapinnassa, jossa määritellään yliopiston asema laajemmassa tiedeyhteisössä ja yhteiskunnassa.  Parhaimmillaan johto toimii eräänlaisena puskurina yliopistoyhteisön ja kovan maailman välillä. Siksi, liukuakseni jo kohti tämän päivän aihettani, en voi nähdä, että yliopistoa voitaisiin johtaa pelkästään yhteiskuntamme muista organisaatiosta saatujen oppien ja kokemusten pohjalta, mutta vastaavasti emme voi menestyä niitä tuntemattakaan. Sen sijaan lähimainkaan jokaisen yhteisömme jäsenen ei tarvitse koko ajan miettiä toimintansa vaikuttavuutta ja yhteiskunnallista relevanssia. Eikä jokaisen tarvitse myöskään olla syvällä siinä hallinnollisessa byrokratiassa, joka modernin virastoyliopiston sisälle pikku hiljaa on hiipinyt. Toisaalta jokainen oppiaine ja tiedekunta tarvitsevat niitä esimiehiä, joiden keskeisenä tehtävänä on alansa kokonaisuuden kehittäminen ja resursoinnin turvaaminen. Samoin tarvitsemme niitä, jotka liikkuvat tiedeyhteisön ja työelämän välissä niin, että oppimme eivät pelkästään vastaa työelämän nykyisiä haasteita, vaan pystymme myös oivaltamaan uutta ja ennakoimaan tulevaisuutta. Kaikkien ei kuitenkaan ole mahdollista olla hyvä kaikessa ja tehdä kaikkea. 

Liittoyliopisto ja oikeudellisen aseman muutos: muutama tarkennus

Niin, se tämän päivän aihe?  Rehtorin roolissa en voine tänä syksynä välttää millään niitä kysymyksiä, joita meneillään olevat yliopistolaitoksen rakenteellinen kehittäminen ja yliopistolain uudistaminen – kohdallamme erityisesti Itä-Suomen liittoyliopiston rakentaminen – täällä Joensuussa herättävät. Mikäli niiden toteutuksessa onnistumme, niin uskon että siitä hyötyy koko joensuulainen tiedeyhteisö ilman, että nämä uudistukset olisivat kaikkien teidän murheena yötä päivää.

Keskityn seuraavassa Itä-Suomen liittoyliopiston haasteisiin tilanteessa, jossa rakennamme aika lailla erityyppistä yliopisto-orgaania kuin mihin olemme viime vuosikymmeninä tottuneet. Kommentoin aluksi lyhyesti yhtä yliopistolain muutoksen peruskysymystä menemättä tuon muutoksen problematiikkaan sen syvemmälle.

Yliopistolain uudistamisen perustavoitteena olevan yliopistojen oikeudellisen aseman muuttamisen peruslogiikka tulkitaan mielestäni helposti väärin niin, että se merkitsisi yliopistolaitoksen muuttumista läpeensä yrityksenkaltaiseksi organisaatioksi. Itse näen asian pikemminkin päinvastoin: uudistuksen tavoitteena on yliopiston sisäisen byrokratian keventäminen, mikä tietysti edellyttää vastapainokseen johtamisen ammatillistumista – tosin aina yliopistokontekstissa.  Ehkä organisatorisen eron tekeminen moderniin osaamisintensiiviseen yritykseenkään ei ole oleellista sekään. Erona on pikemminkin se yliopiston yritystä selvästi pitempijänteinen rytmi ja suurempi riskinotto uutta tietoa kehitettäessä ja tuotettaessa, ja tietysti myös se avoin yhteisöllisyys, jossa tietoa jaetaan oman organisaation ulkopuolelle ja uusille sukupolville.

Samalla tunnistan oikeudellisen aseman muutoksen sisältävän myös aitoja vaaroja. Mikäli emme pidä kiinni niistä periaatteista, jotka ovat nimenomaan yliopistolle ominaisia, voi uusi, entistä itsellisempi taloudellinen toimintamuoto houkutella meitä toimimaan entistä lyhytjänteisemmin. Tällä tarkoitan esimerkiksi niitä koulutuksen ja kehittämispalvelujen markkinoita, joita kaupalliset konsulttiyritykset nykyisellään hallitsevat. Lisäksi vaarana on, että yliopistot kehittäisivät vain niitä aloja, joilla kaupalliset toimintaehdot ovat suotuisia ja vastaavasti sulkisivat sellaisia kalliiden kustannusten aloja kuten perusluonnontieteet ja harvinaisemmat vieraat kielet. Tästä varoittavana esimerkkinä on Iso-Britannian yliopistolaitoksen viimeaikainen rakennekehitys.

Lähtökohtaisesti pidän hyvänä, että voimme toteuttaa nämä kaksi – ainakin hallitusohjelman valossa väistämättä toteutuvaa – muutosta yhtäaikaa. Olen vakuuttunut siitä, että oikeudellisen aseman muutos olisi pakottanut meidät etenemään lähivuosina rakenteellisessa kehittämissä liittoyliopistoprojektia aloittamattakin, tosin ehkä vaihtoehdotkin olisivat olleet silloin jo rajatummat. Liittoyliopiston linjana on pyrkimys vahvistua entisestään tutkimusyliopistona. Ilman sitä vaihtoehtona olisi ollut keskittyminen koulutustehtävään tai erikoistuminen vain joihinkin vahvoihin aloihimme muita aloja reippaasti karsimalla.

Vaihtoehtona olisi voinut olla myös valtiovallan käskyttämä kolmen itäisen Suomen yliopiston – siis myös Lappeenrannan - muodostama yliopisto, jonka itse arvioin ainakin tämän hetken näkymien valossa liian heterogeeniseksi ja sisäisesti epäyhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Näin siitä ei voisi syntyä sen kaltaista vahvaa yliopistoa, jonka edellytyksiä jäljempänä luonnehdin.

Nyt toteutettavassa kansallisessa rakenteellisen kehittämisen ohjelmassa tunnistan vaaroja, jotka heijastavat vielä liiaksi virastoyliopiston jäänteitä. Virastoyliopiston toimintamallihan lähtee annetusta oletuksesta suuremman yksikkökoon autuaaksitekevyydestä. Samaan virastoyliopiston perintöön lasken myös aloituspaikkojen kaavamaisen ennakoinnin ja siihen perustuvan sääntelyn. Poukkoilu hammaslääkärikoulutuksessa puhukoon puolestaan; kärsijöinä siinä olemme me itäsuomalaiset.

Moni keskustelija on myös perustellusti varoittanut, että pelkkä hallinnollisten rakenteiden yhdistelty ei takaa akateemista erinomaisuutta.  Siksi rakenteiden kehittämisessä pitää pystyä selkeästi erottelemaan ne yliopiston toiminnot, joissa suurempi yksikkökoko oikeasti tuottaa hyötyä ja varjella puolestaan niitä hyviä käytänteitä, joita kampuskohtaisesti on synnytetty.

Mitä sitten voi pitää koko liittoyliopiston perushaasteena, koska suuruus sinänsä tai hallinnollinen yhdistäminen se ei voi järkevästi olla? Sanoiksi tuo haaste on helppo pukea: entistä vahvemman ja kilpailukykyisemmän toiminnallisen yliopistokokonaisuuden rakentaminen Itä-Suomeen. Motiivina on näin ennen muuta vastata yhdessä voimistuvaan ulkoiseen kilpailutilanteeseen ja yhden toiminnallisen kokonaisuuden kehittäminen niin, että se perustana olevat erilaiset tieteenalakulttuurit ja maantieteellisesti etäällä olevat yksiköt täydentävät toisiaan eivätkä joudu jatkuvasti toistensa kanssa törmäyskurssille. On itsestään selvää, että näiden sanojen muuttaminen teoiksi ja käytännöiksi ei ole mitenkään helppoa.

En ole varma, ovatko päärahoittajamme (valtion) edustajat, poliitikot ja virkamiehet, tämän projektimme vaikeuden todella sisäistäneet. Heiltä on lupa odottaa jo luvattuakin vahvempaa taloudellista ja henkistä tukea, jota tämän kaltainen hanke väistämättä edellyttää – jopa niin, että toiset yliopistot voivat kokea meidän saavan joitain etuoikeuksia. Oltiinpa ns. innovaatioyliopistosta mitä mieltä tahansa, niin sen rakentajille tuota tukea on alusta pitäen luvattu ihan eri mittakaavassa. Myös meidän perusrahoituksemme tulisi olla liittoyliopiston rakentamisvaiheessa nousujohteista ja myös kauppatieteiden kehittämisratkaisu tulisi saada pikimmiten ainoaan tyylikkääseen finaaliin, itsenäiseen tutkinnonanto-oikeuteen.

Liittoyliopiston paikka erilaistuvassa yliopistolaitoksessa

Nyt lausunnolla olevassa koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa 2007-2012, jatkossa KESUssa, ollaan tekemässä historiallista linjausta niin, että vain osa yliopistoistamme profiloituu kansainvälisinä korkeatasoisina tutkimusyliopistoina. Samalla tutkimusintensiivisten yliopistojen toimintaedellytyksiä vahvistetaan. Sitä, mitä muille yliopistoille tapahtuu, ei suoraan sanota, mutta ilmiselvästi ne saavat kamppailla niukkenevista resursseista, koska valtion budjetistaan koko yliopistolaitokselle jakamat voimavarat kehittyvät lähivuosien mittaviin uudistumishaasteisiin verrattuna varsin niukasti.

Kuten yliopistomme KESUsta annetussa lausunnossa todetaan, Itä-Suomen liittoyliopistoa kehitetään juuri mainitunlaisena tutkimusintensiivisenä yliopistona. Jo tällä hetkellä niin Joensuun kuin Kuopion yliopistokin ovat tieteellisten julkaisujen tuottavuudeltaan edustamillaan tieteenaloilla korkealla tasolla.  Samaisessa KESUn muotoiluissa tutkimusintensiivisten yliopistojen kehittämiseen liitetään myös niiden yhteyden vahvistaminen sektoritutkimuslaitoksiin. Myös tämä toteutuu jo nyt erinomaisesti liittoyliopiston molemmilla pääkampuksilla, Joensuussa ja Kuopiossa.

Kun KESU-lausunnosta keskusteltiin yliopiston hallituksessa ja johtoryhmässä, niin keskusteluissa – kuten myös antamassamme lausunnossa – tuotiin esiin myös tätä yleislinjausta kritisoivia näkökohtia. Nythän tutkimusintensiivisyys ymmärretään helposti perin suoraviivaisesti ottamatta huomioon eri aloille luontaisia kansainvälistymisen muotoja ja tarpeita. Viiteanalyysien ja huippuyksikkövalintojen pohjalta saatu kokonaiskuva ei millään voi suosia yliopistoja, joissa tutkimuksen päävolyymi on ihmistieteiden alalla. Myös yliopistojen eriyttäminen ylhäältä päin tehdyillä valinnoilla sisältää aina vaaran kehityksen kannalta välttämättömän diversiteetin tuhoamisesta, ihan samaan tapaan kuin ihmisen jäljiltä helposti luonnossa tapahtuu.

Näistä varauksista huolimatta olen kuitenkin – jo aluetutkijataustani vuoksi – tässä asiassa arkirealisti. Juuri nyt käydään vahvaa kamppailua siitä, kuinka monta pääkaupunkiseudun ulkopuolista vahvaa tutkimuskeskittymää maassamme voi olla. Kaikki yliopistojen pääpaikkakunnatkaan eivät näytä sopivan tälle kartalle. Joensuulla ja Kuopiolla uskon olevan voimansa yhdistämällä perustellusti paikka tässä joukossa. Tätä pidän myös koko Itä-Suomen kehityksen keskeisenä, jopa tärkeimpänä, tulevaisuuden kriittisenä kysymyksenä.

Tässä kohtaa lienee vielä syytä tarkentaa sitä, mihin faktoihin tuo väite Joensuun ja Kuopion korkeasta julkaisutuottavuudesta perustuu. Ensisijainen viitetaustani on kansainvälisissä vertailuissa yleisesti käytetty Thomsonin viitetietokanta, joka soveltuu parhaiten luonnon- ja lääketieteen aloille. Lisäksi käytössäni on ollut joitakin maassamme tehtyjä tai valmistumassa olevia lähinnä KOTA-tietokantaan perustuvia selvityksiä. 

Kun julkaistuottavuutta tarkastellaan kokonaisuudessaan, niin Kuopio on Joensuuta selvästi tutkimusintensiivisempi yliopisto, mikä on luonnollista sen lääketieteisiin painottuvan profiilin vuoksi. Alakohtaisesti Joensuu sen sijaan on Kuopiota vahvempi eräillä luonnontieteiden aloilla. Sen sijaan ihmistieteissä tällainen viitetietokantoihin perustuva vertailutapa on ylipäätään vajavainen; tosin myös useimmilla ihmistieteen aloilla se kertoo tilanteesta yhdellä tärkeällä kansainvälistymisen ulottuvuudella.

Joka tapauksessa syntymässä olevan liittoyliopiston kannalta tärkeää on se, että julkaisutuottavuudessa liittoyliopisto sijoittuu kansallisesti vertailtuna erinomaisesti, useimmissa tarkasteluissa kolmanneksi. Kiistaton ykkösyliopistommehan tällaisissa vertailuissa on, tosin paljolti jo kokonsa puolesta muista erottuva, Helsingin yliopisto. Kakkoseksi taas sijoittuu useimmiten Turun yliopisto. 

Liittoyliopistohankkeen tavoitteena on vahvistaa edelleen tutkimustoimintamme volyymia, laatua ja vaikuttavuutta. Siksi Itä-Suomen yliopiston tuloksen pitäisi olla jatkossa parempi kuin nyt yhteen laskien sen saamme. Liittoyliopistohankkeen aikana tähän haasteeseen on vastattu suuntaamalla liittoyliopiston rakentamiseen saatu hankeraha pääosin (lähes 70 %) kahden vahvan yhteisen alamme, luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden, yhteisten osaamisrakenteiden vahvistamiseen. Toki tarvitsemme myös monia muita keinoja, missä erityisesti haluan korostaa kilpailukykymme vahvistamista kaikissa tutkijanuran vaiheissa.

Viime kädessähän vain hyvät ja innostuneet tutkijat ja tutkijaryhmät tekevät hyvää tulosta. Hallinto luo tälle paremmat tai huonommat edellytykset esimerkiksi kehittämällä kilpailukykyisiä tutkimusympäristöjä ja uramahdollisuuksia. Uskon, että Joensuussa ja Kuopiossa – osin yhdessä ja osin erikseen – voitu luoda muutamille kärkialoille sellaiset tutkimusedellytykset, että ne eivät ole vain vahvojen suomalaisten tutkimuskeskittymien, vaan myös maailmalla tunnettujen keskittymien joukossa. Ilman muuta näitä aloja voi olla vain rajallinen joukko.

Alueen tuki on ratkaisevaa liittoyliopiston menestykselle

Vahvojen tutkimuskeskittymien toteuttamiseen tarvitsemme paitsi valtiovallan, myös alueen tukea. Ympäröivän alueen tuki tulee entistä tärkeämmäksi, kun valtiovallan tuen kasvu on väistämättä rajallista. Alueen tuki on tärkeää sekä perusrakenteiden vahvistamisessa että hanketyön edellyttämissä kumppanuuksissa, jotka molemmat ovat ratkaisevia kriteerejä sekä kansallisesta että kansainvälisestä täydentävästä rahoituksesta kilpailtaessa. Tämä on haaste etenkin alueella, jossa kuntien ja yritysten tukimahdollisuudet ovat väistämättä heikommat kuin vahvemmilla kaupunkiseuduilla. Osin kyse on myös omista valinnoista ja asenteista: yliopisto on nähty täällä perinteisesti valtion budjettirahaa tuovana itsestäänselvyytenä ja julkista aluetukea maakunnallisesti jaettaessa pelkona on sen liiallinen suuntautuminen keskusseudun vahvoille toimijoille kuten yliopistolle. 

Vahvat tutkimuskeskittymät ovat perusta myös sille, mitä ns. huippu- tai innovaatioyliopistosta käyty keskustelu on ensisijaisesti hakenut. Vahvuutta on tosin vaihtelevasti – ja joskus sekavastikin - mitattu joko vahvuudella perustutkimuksessa tai vahvoissa yhteyksissä maamme elinkeinoelämän kasvualoihin. Uskon liittoyliopiston olevan vahva myös jälkimmäisellä ulottuvuudella – etenkin kun elinkeinoelämän lisäksi tarkastellaan julkisen vallan toimintaedellytyksiä. Itä-Suomen liittoyliopistossa on ylivertaista osaamista juuri luonnonvarojen käyttöön, ympäristöön ja hyvinvointi- ja sivistyspalvelujen tuottamiseen liittyvillä aloilla. Tässä mielessä näen liittoyliopiston aivan yhtä lailla ”isänmaallisena hankkeena” kuin kolmen pääkaupunkiseudun korkeakoulun muodostaman liittymänkin. Tosin painopisteemme ovat jo maantieteellisestä sijainnistamme johtuen hieman erilaiset kuin miltä maailma ja isänmaa näyttävät Otaniemen tai Arabianrannan perspektiivistä katsottuna.

Omanlaisensa huippuyliopisto

Hyvä avajaisyleisö,

Viimeisen vuoden aikana käyty keskustelu rakenteellisesta kehittämisestä on kiertynyt paljolti juuri keskusteluun huippuyliopistoista. Myös Itä-Suomen liittoyliopistohanke on liitetty tähän keskusteluun, joskus myös oudossa valossa. Tavoitteemme on todellakin olla vahva tutkimusyliopisto, jonka kärkialoilla olemme myös maailmanluokan vahva toimija. Sen sijaan ajatus jostain yhdysvaltalaisiin tai brittiläisiin huippuyliopistoihin vertautuvasta itäsuomalaisesta huippuyliopistosta on minulle vieras ja jopa absurdi. Toisaalta eivät Harvardin tai Cambridgenkään tutkijat ole yli-inhimillisiä olentoja, minkä vuoksi oppiainetasolla meillä on jo nyt monia toimivia yhteyksiä huippuyliopistoiksi yleisesti laskettuihin laitoksiin. 

Vahvaan suomalaiseen yliopistoon kuuluu myös vahva perustutkintokoulutus. Siksi myös liittoyliopistohankkeen kannalta ratkaisevaa on, että meillä on sekä vahvoja kandidaattitasolta lähteviä koulutuskokonaisuuksia että laadukkaita kansainvälisille markkinoille suuntautuvia maisteriohjelmia. 

Itsenäisen yliopiston tunnuspiirteenä on kyky suunnata ja kehittää omaa koulutustarjontaansa. Toisaalta tältä osin opetusministeriön ohjaava käsi näyttää olevan jatkossakin vahva. Kun koulutusaloittainen sääntely on ollut oikeastaan suomalaisen yliopistolaitoksen keskeisin ohjauskeino, niin kovimmat yliopistolaitoksen sisäiset poliittiset väännöt on käyty juuri uusien koulutusalojen järjestämisoikeuksista. Vastaavaksi tulosneuvotteluprosessin keskeisimmäksi väännön kohteeksi ovat nousseet alakohtaiset tutkintotavoitteet.

Viimeaikoina opetusministeriön pyrkimyksenä on ollut koulutusalakohtaisten järjestämisoikeuksien karsiminen ennen muuta pienimpiä ja heikoimpia yksiköitä karsimalla. Vaikka ymmärrän tutkinnonanto-oikeuksien valtakunnallisen koordinaation tärkeyden etenkin julkisesti rahoitetussa järjestelmässä, niin pidän tätä jossain määrin paradoksaalisena tilanteessa, jossa yliopistojen taloudellista autonomiaa ollaan vahvistamassa. Itse uskon, että autonomiset yliopistot joutuvat jatkossa entistä tarkemmin itse harkitsemaan omia koulutusrakenteitaan. Näin on myös Itä-Suomen liittoyliopistossa, jossa tällainen sisäinen rakenteellinen kehittämistyö on jo aloitettu keskeisillä yhteisillä aloillamme.

Hyvät yliopistomme työntekijät ja opiskelijat, Joensuun yliopiston tukijat ja ystävät,

Rehtorin näkökulmasta liittoyliopistohanke on edennyt tähän saakka sille asetettujen tavoitteiden mukaisesti, jopa niiden edelle kirien. Tämä koskee sekä keskeisiä yhdistäviä alojamme että hallintopalvelujen järjestämistä. En ole juuri puhunut jälkimmäisestä, koska hallinto ei todellakaan ole hankkeen kriittinen kohta. Vanhan metodologisen jaottelun mukaan hallinnon uudelleenorganisoituminen on kylläkin liittoyliopistohankkeen toteutumisen välttämätön, muttei riittävä ehto.  Hallinnossa ja johtamisjärjestelmissä haasteena on nimenomaan se, että samalla kun hyödynnämme suuremman organisaation mahdollistamia uusia tehoja, niin pidämme kiinni niistä läheisyyden ja monitieteisyyden eduista, jotka ovat yksi Joensuun yliopiston nykyisistä vahvuustekijöistä. Konkreetisti yliopistomme tarjoaa opiskelijalle ja tutkijalle paljon välittömämmän ja erilaisia sivuainevalintoja ja poikkitieteellisiä yhteyksiä tukevan oppimis- ja työympäristön kuin mitä useimmat maamme suurista yliopistoista pystyvät tarjoamaan.  

Tarkoituksemme on avata näitä kysymyksiä yksityiskohtaisemmin ensi viikolla Kuopiossa järjestettävässä strategiaseminaarissa. Tähän strategiatyöhön odotamme koko yhteisöltä uusia ideoita. Mitään pakonomaista osallistumista en kuitenkaan odota, koska jatkossa meidän kaikkien suuri haaste on keskittyminen itse kunkin ydintehtäviin. Tosin keskustelu – ja myös kriittinen sellainen – on yksi yliopistoyhteisön käyttövoimista. Sen soisi suuntautuvan pikemminkin ideoihin paremmasta maailmasta ja hyvästä oppimis- ja työympäristöstä kuin hallinnon järjestelmistä. Siksi myös Itä-Suomen liittoyliopiston suuri haaste on tukea sitä vapaan ideoinnin rikkautta ja tekemisen iloa, jota virastoyliopisto joiltain osin viime vuosikymmeninä on onnistunut nakertamaan. Moni muuten pitää yksilön kokemaa hallinnon keveyttä ja luovan ajattelun vapautta varsinaisina huippuyliopiston tunnuspiirteinä, vaikka ulospäin huippuyliopisto näyttäytyykin ensisijaisesti tehokkaana tutkimuslaitoksena ja erinomaisena oppimisympäristönä. Olkoon tässä meillekin suuntaviivaa.

Toivotan antoisaa ja menestyksellistä lukuvuotta 2007-2008 kaikille yliopistoyhteisömme jäsenille ja yliopistomme tukijoille ja ystäville!